Joululomaa Malediiveilla

Joulua edeltavä aika oli aika kiireistä, vaikka noita perinteisiä jouluvalmisteluja ei tarvinnutkaan tehdä. Ensin kävivät kontrollerit Tuija ja Mikko tutkimassa tilejä ja sitten Timo, Marko ja Jukka kävivät muuten vaan hutkimassa. Toivottavasti Tuija sai kaikki viemisensä ehjänä perille Ouluun. Pakettejakin tuli postissa ja Marille tuli reissu paikalliseen postitoimistoon. Toimisto ei ollut kaikkein helpompia löytää ensinnäkään ja sitten sen löydyttyä ei paketit ollutkaan aivan siisteissä riveissä hyllyssä odottamassa. Toimiston väki oli hakenut paketteja ja vihdoin joku oli muistanut niiden olevan jonkun pöydän alla. Neiti tai rouva ei vaan voinut mennä tarkistamaan asiaa ennen kuin pöydän vieressä oleva mies oli saanut puhelunsa puhuttua. Kuten ennenkin on tainnut tulla mainittua, on tämä maa noita äijäkulttuurin viimeisiä saarekkeita. Joona sai mm hienon tyynyliinan ja lakaisukoneen ja meillä on nyt varmaan Intian ainoa SF Blues levy omistuskirjoituksin.

Firman kanssa tehtyyn sopimukseeni kuuluu puolivuosittain ”recreation trip” johonkin läheiseen paikkaan. Tähän on varattu tietty budjetti per perheenjäsen ja Mari oli jo pidemmän aikaa ammattilaisena kyörännyt sopivaa matkakohdetta, kun tuo nettikin saatiin toimimaan. Jonkin ajan kuluttua löytyikin budjettiin menevä reissu Malediiveille ja kun emme saaneetkaan Jouluksi vieraita, päätimme viettää Joulun siellä.
Lähtöpäivää arvottiin kyllä pitkän aikaa, kun kukaan ei ollut varma pääsemmekö 23. vai 24. päivä lähtevään koneeseen. 21 päivä tuli Malediivilaiselta matkatoimistolta sähköposti, jossa pyydettiin meitä hakemaan lentoliput paikallisesta Indian Airlinesin toimistolta ja ilmoittamaan takaisin milloin tuo matka olisi. Mistään ei selvinnyt mistä Bangaloren offiisilta nuo liput pitäisi noutaa, joten päätimme seuraavana päivänä mennä lentokentälle katsomaan, josko sieltä. Lentokentältä onnistuin sitten saamaan meidän lippuvihkot, kun kyseinen lentoyhtiö ei vielä tunnustanut sähköisiä lippuja. Lipuissa luki lähtöpäiväksi 23 joulukuuta, eli lähtö olisi jo huomenna. Ei muuta kuin sähköpostia Malediiveille ja pakkaamaan. Varaukseen kuului majoitus Thulhagiri nimisessä saaressa 24-29 joulukuuta, joten jotain piti matkatoimiston keksiä ensimmäiseksi yöksi, kun saari oli täynnä 23 päivä. Pian tulikin ilmoitus, että majoittuisimme pääsaarelle Maleen ensimmäiseksi yöksi.

Lähtö sujui enimmittä kommelluksitta ja lentokaan ei ollut tuntia enempää myöhässä. Malediivien lentokentälle tulimme noin kahden tunnin lentomatkan jälkeen aaton aattona. Paikallinen kenttä sijaitsee omassa saaressaan, jossa sitten ei olekaan muuta kuin kenttä. Sieltä kuljetukset eteenpäin hoituvat joko veneellä tai vesitasoilla. Mari oli valinnut majapaikan myös sillä perusteella, että se olisi venematkan päässä. Kentällä oli meitä matkatoimiston edustaja vastassa ja hän ohjasti meidät paikalliseen vesibussiin, joka kyyditsi meidät pääsaarelle.
Hotellimme sijaitsi saaren pääkadun varrella, joka ulottui saaren päästä päähän ja oli noin 1.7 kilometriä pitkä. Hotellissa kirjaiduimme sisälle ja menimme lounaalle. Lounas tarjoiltiin ja Joona keskittyi pääasiassa jälkiruokakakkuun. Itse ajattelin palkita itseni oluella, kuullakseni, että tarjolla oli vain alkoholiton vaihtoehto, olihan Malediivit muslimilainen valtio. Ei mitään, kyllä ruoka huuhtoutui alas tuollakin vaihtoehdolla. Huoneeseen mennessämme huomasimme sen olevan aika hieno. WC-istuinkin oli tehty marmorista, no oli se sen verran matala kuitenkin, että ”kassien” pesun sai melkein kaupanpäälliseksi. Joonalle ei vaan ollut mitään nukkumapaikkaa, joten takaisin respaan, kun kerran hänestä oli maksettu suolainen hinta. Respa lupasi ottaa yhteyttä agenttiin ja me päätimme mennä kaupungille. Kaupungilla oli hienoa huomata, ettei väkeä ollutkaan tungokseen asti ja kaupasta tarttui mukaan pari rantalelua Joonalle. Takaisin palattuamme respa ilmoitti, että meidät siirretään toiseen hotelliin, koska heillä ei ole tarjota meille sellaista huonetta, jossa Joonalle olisi oma punkka. Ei muuta kuin kamat kantoon ja hotellin vaihto. Toinen hotelli ei ollut niin hieno ja uusi kuin ensimmäinen, mutta kyllä se paremman puutteessa kelpasi hyvinkin. Malen pääsaari oli piukkaan rakennettu kuin mikä tahansa kaupunki, eikä sykähdyttänyt paljoakaan.
Aattoaamuna sitten matka vei takaisin lentokenttäsaarelle, jossa odotimme varmaan muita samalle saarelle tulijoita. Pikkuisen odottelun jälkeen meidät ohjattiin sellaiseen Cris Craft:iin jossa oli 16 istumapaikkaa ja kaksi kaks’satasta Yamahaa peräpeilissä. Kuski painoi yli 5000 kierrosta koneessa ja noin vartin päästä plaanattiin Thulhagiri:n saarelle. Laiturille tultaessa oli siellä toistakymmentä ”slummia” eli huoneistoja jotka oli rakennettu vedenvaraan. Maissa oli sitten lisäksi huoneistoja tai sellaisia ilmastoituja ”mökkejä”, joihin meidätkin oli majoitettu. Terassilta oli noin 15 metriä mereen ja käytännössä meidän ”oma” ranta alkoi heti terassilta. Saari oli niin pieni, että Joonakin jaksoi kävellä sen ympäri. Saarelle tulimme sandaalit jalassa, mutta loman aikana emme jalkineita käyttäneet, sillä jopa ravintolan päivällisellä oli tapana olla paljain jaloin, olihan ravintolan lattia Joonan iloksi pelkkää hiekkaa…

Reissumme oli varustettu täyshoidolla, johon kuuluivat aamiainen, lounas ja päivällinen. Ruokajuomista joutui maksamaan erikseen, mutta tarjolla oli sentään noita holillisiakin vaihtoehtoja. Tämä oli todellakin paikka lepäämiseen ja se olikin tarpeen, kun kesällä jäi tuo kesälomakin pitämättä tämän komennuksen takia. Aika meni rannalla leikkien ja odottaen seuraavaa ruokailua. Ihmetellä pitää onko joku maansiirtourakoitsija joskus tehnyt hyvät rahat valkoisella sepelillä, kun kaikki rannat oli kyllästetty valkoisella hienolla hiekalla. Sukeltamaan en sitten mennyt, kun jäi tuo suoritettu kortti Suomeen. Mutta snorklaamassa käytiin Marin kanssa vuorotellen. Retkelläkin käytiin, jossa tutustuttiin lähisaariin, joten nähtiin paikallista originaalielämä ja muita resortteja.
Paikallisten asuttamassa saaressa oli kylläkin matkamuistomyymälöitä, joiden myyjät olivat hyeenana kimpussa. Kaikista päästiin kyllä aika nopeasti erron, kun Joona tutustui myynnissä olevaan kalanleukaan perusteellisemmin ja loukkasi sormensa teräviin hampaisiin. Huutoa tuli kuin vanhasta palosireenistä ja kauppiaat päättivät olla kaukana tuosta äänilähteestä. Päivät menivät nopsaan, vaikka tekemistä ei ollutkaan hiekkakakkujen rakentamisen lisäksi paljoakaan. Pukkikin löysi aattona majapaikkaan tietysti, vaikka naamarin takaa paistoikin vähän ruskettuneemmat kasvot.
Paikka oli ehkä liian hieno meille, koska Mari tykkäsi kovasti.

Lauantaina lennettin takaisin ja palattiin Bangaloreen. Tiedä sitten oliko tuo loma hyvästä, kun taas palattuamme arkeen huomattiin mitä kaikkea täällä ei ole tarjolla. No kyllä tähän tottuu ja meillä on asiat paremmin kuin suurimmalla osalla ihmisistä täällä. On uuden vuoden aatto ja tätä kirjoitettaessa Joona on käynyt pulikoimassa parvekkeella olevassa altaassa.

Hyvää Uutta Vuotta!

Hauskaa Joulua!

Jouluterveiset aurinkoisesta Bangaloresta.

Onnea 90v Suomi

Lauantaina juhlittiin pikkuisen myöhässä vetreää ysikymppistä. Yhteisö täällä alkaa olla jo sen kokoinen, että se mahdollisti kahdet eri bileet. Ei vielä siinneet Suomalaiset pitivät bileitään jo oikeana päivänä torstaina. Molempiin kinkereihin riitti väkeä siinä parinkymmenen molemmin puolin, joten meitä on täällä jo ihan kohtuullisesti. Mari järkkäili noita lauantain keimejä, jotka oli päätetty järjestää Palmin Clubilla. Bow wow vout klubin managerin kanssa aloitettiin hyvissä ajoin ja Mari sai sovittua, jos tarpeeksi väkeä tulisi, he järjestäisivät meille yksityistilaisuuden, jossa mm juomat olisivat ravintolahintoja edullisempia. Sähköpostit lentelevät ja pian huomattiin, että tarvittava määrä saataisiin kokoon. Lisä palavereja ja Mari sai ruoka- ja juomalistat päätettäväksi. Kylpyläosastolla käytiin sopimassa ryhmän tulosta kysymässä hinnat. Ilmoittautumisen lisäksi tiedusteltiin myös ihmisiltä, mitä he halusivat juoda ja liitteeksi pistettiin juomahinnasto. Koska suurin osa oli meikäläisen kollegoja, pystyin kokoamaan rahat etukäteen pois ja osa kävi meillä maksamassa Marille.
Klubilla sitten kun kävimme varmistamassa tulomme, kuulimme managerilta, että ruoka tarjoiltaisiinkin vasta klo 19. Tämähän ei sopinut alkuunkaan, kun mukana oli lapsiperheitä ja saunominen ja uiminen oli päätetty aloittaa 14:30. manageri sanoi tarvitsevansa esimieheltään luvan noin poikkeukselliseen aikatauluun ja palaavansa huomenna asiaan. Seuraavana päivänä Mari kävi sitten sopimassa, että ruoka tarjoiltaisiin klo 18 ja juomabufetti olisi auki klo 15 lähtien.
Lauantai-aamuna kävin sitten ensin tökkimässä tututtuun tapaan valkoista palloa reikään ja pääsin kotiin vasta klo 14:20. Joona onneksi veteli päivähirsiä vielä tuolloin, joten suuremmalta hellasäröltä vältyttiin.
Suomi-kledjut päälle ja klubille vastaanottamaan vieraita. Kylpyläosastolla sitten sähläilyä maksun kanssa, kun kaikki ei koleasta säästä johtuen saunonut ja uinutkaan. Onneksi nuo hinnat ei ollut niin pahoja, noin neljä euroa per naama, niin ei kenellekään tullut mitään suuria menetyksiä.

Sauna-osastolla sitten tuli ensimmäiset sanomiset. Suomalaiseen tapaan saunaan menivät kaikki kynnellekykenevät. Seinällä oli vaan taulu, jossa alle viisitoistavuotiailta evättiin hikihuoneeseen meno. Paikalla oli jo parikin manageria, kun pääsin paikalle. Pyysin neuvottelua ulkopuolella ja sinne siirryttiinkin. Ei auttanut, että yritin vedota itsenäisyyspäiväämme ja siihen faktaan, että me olemme aikaisemmin jopa syntyneet saunassa. Pahoittelin asiaa ja minulle huomautettiin myös, että juomien vieminen saunaan on ehdottomasti kiellettyä. Informoin muita asiasta ja neuvoin isompia poika sanomaan olevansa viisitoista vuotiaita. Miehet taas alkoivat kulkea saunaan pyyhe elegantisti pistettynä toisen käden päälle. Mitähän siellä pyyhkeen alla mahtoikaan olla?
Seuraavaksi tuli sitten joku pikkubosseista ilmoittamaan, ettei tilaamaamme määrää 650 ml olutpulloja ollutkaan ja eilisten juhlien jälkeen oli tuo edullisempi samppakalja päässyt loppumaan. Opastimme Marin kanssa häntä ystävällisesti, että oli jo sovittu aikaisemmin, että jos ei isompia pulloja ole, korvataan ne kahdella 330 ml vastaavalla. Tuo ei kuulemma käynyt mitenkään päinsä, kun hinnat oli niin erit noille tuotteille. Kaivoin meille annetun hinnaston esiin ja näytin ettei hinnaneroa ollut oikeastaan lainkaan. Ryökäle sanoi tuohon, että tuo hinnasto on vanha ja noilla hinnoilla ei todellakaan enää myydä mitään. Ei muuta kuin pyytämään isompaa dirikkaa paikalle, mutta hän ei ollutkaan tullut vielä töihin. Pikku pelko iski istumalihakseen, että paljonko tuleekaan nyt persnettoa. Ihmeellisesti kuitenkin tarvittavat kuohujuomat löytyivätkin.
Ruokailu alkoi ja tarjoilupöydät oli pyynnöstä tehty sinivalkoisiksi. Ruoka oli ainakin mielestäni tosi hyvää, vaikka tilattua keittoa ei alkuun meinannutkaan löytyä mistään, mutta onneksi taas pieni neuvottelu auttoi. Pikkupomo kävi jossain vaiheessa sanomassa, että olimme onnekkaita ja juomat tarjoiltaisiin jo sovittuun hintaan, joten ylimääräistä taksvärkkiä ei jouduttaisi mistään hommaamaan.
Ilta vierähti nopeasti, lieneekö noilla pikku epäselvyyksillä ollut tuollainen aikavievä taipumus. Ennen yhtätoista meitä loppuja, jotka olimme jäljellä, pyydettiin poistumaan, kun meistä oli kuulemma valitettu ja ravintola oli jo mennyt kiinni aikaa sitten.
Jatkoille siirryimme sitten Markon melkein tyhjään lukaaliin. Marko kun on lähdössä viikon päästä takaisin Suomeen ja me jäämme ainoiksi Fennomaaneiksi tänne Palmiin. Vaikka muistankin jatkoista ainakin hämäriä pätkiä, lienee parasta lopettaa näihin kuviin ja tunnelmiin. Kerrottakoon sentään, että mm donitsi tuli tehtyä Marko kämpän edustalle, enkä puhu leivonnaisesta.
Onnea vaan näin jälkikäteen kaikille Suomalaisille itsenäisyyspäivän johdosta ja pitäkää lippu korkealla missä sitten lienettekin.

Sunnuntai-päivä on mennyt tässä ihan harakoille, kun en ole enää niin nuori mies niin ei tuo nukkuminenkaan ole kuin pistäisi rahaa pankkiin. Marikin sai skypetettyä pitkiästä aikaa Minnan kanssa Rauman suuntaan, kun Joona oli mennyt yöpuulle, joten sain kirjoitella kaikessa rauhassa blogia.

Puistopuuhat, joulumyyjäiset ja siirappipiparkakut

Pitää mainita noista puistoista vielä, Marin kun tuossa alla aloitteli. Bangalore Mirror (eli nyt tulee taas paikallista sanomalehtikatsausta. Vieläköhän kyseinen ohjelma tulee yleisradion tuutista, kun muistan pienenä tuskastuneeni aina, kun se alkoi) käsitteli Bangaloren puistoja artikkelissaan ihan uudesta vinkkelistä. Täällä nimittäin on jouduttu karsimaan puistojen pensaita, kun ne ovat mahdollistaneet toimintaa, joka on hyvin epäsuotavaa ja häiritsevää. Paikallisen valtauskonnon mukaanhan eivät vastakkaiset sukupuutot saa olla tekemisissä toistensa kanssa ennen kuin pappi on sanonut mitä hän täällä nyt sitten sanookaan, tuskin aamenta monissa tapauksissa. Puistot puskineen ovat täten mahdollistaneet lähemmän tutustumisen vastakkaiseen sukupuoleen, vaikka ei tämä olisikaan se vanhempien valitsema mielitietty, jonka kanssa pitää mennä naimisiin. Myös jo vihityt pariskunnat saattavat asua pienissä asunnoissa muun perheen kanssa, joten velvollisuuksien suorittaminen saattaa olla hankalaa, jos vaikka anoppi punkkaa siinä samalla patjalla nuorikoiden välissä. Suurin osa solmittavista avioliitoista täällä on vielä sovittuja, eli vanhemmat valitsevat tulevan puolison lapselleen. Muistan kuulleeni tapauksesta, jossa kaveri oli ollut jenkeissä töissä ja vanhemmat olivat valinneet hänelle vaimon. Poika matkusti Intiaan, näki vaimonsa ja meni naimisiin sekä palasi takaisin nuorikkonsa kanssa. Oli sitä rakkautta sitten kuulemma ruvennut löytymään parin vuoden päästä. Erilaiset ovat siis soidinmenot täällä, tiedä sitten mikä on parempi tapa. Tiukka kuri vastakkaiseen sukupuoleen aiheuttaa täällä myös sellaista, josta meikäläinen saa pikkuisen kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitä. Miehillä täällä on tapana kulkea käsi kädessä tai kaulakkain. Se ei kuulemma tarkoita muuta, kuin he ovat hyviä ystäviä, mutta eivät kuitenkaan ”niin hyviä ystäviä”. Oli miten oli, on minun pakko katsoa muualle, kun noita tapauksia kaupungilla ja toimistolla näkyy. Tässä tuntee itsensä ahdasmieliseksi Suomalaiseksi.

Kävin tuossa siis piipahtamassa Suomessa ja tullessani oli taas matkalaukut täynnä tarpeellista tilattua tavaraa. Puntarin vastapaino meni taas pikkuisen ylipainon puolelle ja toruja tuli tiskin takaa. Onneksi en joutunut maksamaan ylipainosta mitään, joten ei tarvinnut ruveta karsimaan pois housuvaippoja ja Muksu hedelmäsoseita tai ruisleipiä. Yksi Oltermanni mallia 17 prossaa ja toinenkin juusto oli jotenkin eksynyt laukkuun, puhumattakaan Joonalle tuoduista paketeista. Mumbain kentällä sitten laukun ja golfmailoja sisältävän pahvilaatikon saapuessa hihnaa pitkin muistelin yhtä urbaania legendaa, jota Suomalaisten keskuudessa kerrotaan. Ainakin Bangaloren kentällä laukut jotka tullissa joutuvat tarkempaan syyniin merkitään ennen hihnalle laittamista liidulla rastilla. Noita rasteja en ainakaan löytänyt omista laukuista, vaan voipi olla että Mumbaissa meno on erilaista kuin Bangaloressa. Mumbaihin tosin oli tullut läpivalaisu kaikille laukuille tuolla tullissa, mutta ei kukaan puuttunut matkalaukkuni sisältöön. Pitkästä laatikosta tosin kysyttiin mitä se sisältää ja mitään ongelmaa ei ollut kun vastasin golfmailoja.
Suomessa tuli sen verran katsottua tuota töllötintä, että huomasin, etten ole kyllä kaivannut yhtään noita tv-chättejä.

Lauantaina sitten oltiin OWC:n (Overseas Woman Club) järjestämässä joulumyyjäisissä. Tuo järjestö tekee täällä paljon hyväntekeväisyyttä ja tuostakin tapahtumasta meni tuottoa hyvään tarkoitukseen. Pyhän Markuksen katedraalin piha oli pullollaan erilaisia kojuja, joissa myytiin käsityötarvikkeita ja kaikkea muuta. Iskä ja Joona saivat (ostaa) Bangalore rygby-clubin t-paidat. Äiti taas osti pasmiinan itselleen. Joululauluja soitettiin siellä Hammondilla ja rekiajelu oli paikalliseen tyyliin härkävetoinen ja pyörällisillä vankkureilla. Joonalle ostettiin myös kuponki, joka oikeutti kuvaan paikallisen joulupukin kanssa. Iskälle oli pikkuisen pettymys, kun pukki ei ollutkaan tummaihoinen, kuin viimevuonna. Joona oli erimieltä tuon anorektisen valkoparran polvelle istumisesta ja kameralle hymyilemisestä. Ongelma ratkaistiin, kun äitikin tuli mukaan yhdeksi tontuksi kuvattavaksi.
Myyjäisistä löydettiin myös tuparilahja, kun illalla olisi yhden Suomalaisen perheen tupaantuliaiset. Tuonne tupaantuliaisiin ei vaan koskaan päästy, koska kuskin kanssa tuli pieni informaatiokatkos. Kuskimme on tyypillinen mies, koska kaksi asiaa ei pysy päässä yhtä aikaa. Kotiin myyjäisistä tullessamme olin sopivinani vielä ajosta tupaantuliaisiin illalla ja golf-kuljetuksesta viideltä sunnuntai-aamuna. Illalla ei kuskia vaan kuulunut ja odottelun jälkeen soitin hänelle kuullakseni, että hän on kotona. Ei sieltä sitten enää kannattanut lähteä kyyditsemään meitä, joten päätimme mennä klubille syömään, tulisi pikkuhiljaa tuo ravintolakulttuuri tutuksi Joonalle. Onneksi kuski ilmestyi sentään sunnuntai-aamuna, niin pääsin pelaamaan. Tällä kertaa en saanut aiheutettua vahinkoa millekään.

Maanantaina Joona vaihtoi sitten päivähoitopaikkaa. Vanhassa paikassahan ei voinut olla kuin kaksi tuntia arkipäivisin, niin tuo oli pikkuisen vähän. Äiti kun on löytänyt mm Mahjong ja Golf kavereita täältä Palmista. Ties keneen tuo poika on tullut, kun on niin sopeutuvainen, ettei näkynyt kuin perävalot, kun Mari oli hänet uuteen paikkaan vienyt. Katsotaan nyt miten jatkossa, mutta nyt ollaan sovittu puolipäivähoidosta.

Joulun tunnelma alkaa pikkuisen levitä tänne ilmastosta huolimatta. Mari pyöräytti eilen piparkakkutaikinan ja kotihengetär paistoi ne tänään tuossa hankitussa uunissa. Ihmetellä pitää kuinka paljon yhdestä taikinasta tulee oikein pipareita. Tällä tarkoitan sitä, että edellisinä vuosina on tuo taikina jotenkin mystisesti kadonnut ennen uunipellille joutumista. Joona näköjään on tullut äitiinsä, kun tuntuu tuo taikina maistuvan ihan kiitettävästi hänellekin. Lämpötilakin huitelee iltaisin tuossa kahdenkymmenen kieppeillä ja iltaisin laskee pikkuisen siitä.

Kiitos Jaana postipojan kiikuttamasta ihan perinteisestä kirjeestä ja joulukalenterista. Joonalla on nyt noita kalentereita, kun niitä tuntui olevan aika paljon noissa kantamissani nyssyköissä, yksi on jopa myyräaiheinen.

Cubbon Park, Lalbagh Botanical Garden ja Bannerghatta National Park

Petrin Suomen reissun aikana kävimme Joonan, Juhon ja Katin kanssa mm. keskustassa sijaitsevassa Cubbon Parkissa. Puisto on suuri ja yksi osa siitä on suunnattu lapsille tai lapsenmielisille kaikkine härveleineen ja laitteineen. Joonan suosikki on tietysti aluetta kiertävä juna ja siihen olemme uskaltaneet mennä, mutta loput härvelit taidamme jättää paikallisten käyttöön sillä ainakaan minun rohkeus ei riitä niiden kokeiluun.

Puistoon saapui pari bussilastillista pieniä alle kouluikäisiä lapsia ja oli siellä mukana pari valvojaa. Lapsia kuhisi kuin muurahaiskeossa muurahaisia ja kyllä Joona ja Juho vähän aikaa ihmettelivät mitä oikein tapahtuu, mutta menivät sitten mukaan leikkimään. Kyllä siinä hieman hirvitti katsoa, kun lapset innoissaan leikki kiipeilytelineissä, keinuissa ja liukumäissä, sillä yksikään laite ei varmaan menisi EU:n turvamääräyksistä läpi. Turvallisuusjuttujen lisäksi täällä on kaikkia jätejuttuja, jopa leikkipuistoissa. Muutama roskis löytyi, mutta osasta puutui pohja tai sitten ne olivat niin avonaisia, että kaikennäköiset ja kokoiset elukat levittävät roskat ympäriinsä. Roskista tuli mieleen paikallinen jätteenpolttolaitos, enkä nyt tarkoita mitään Orikedon jätteenpolttolaitosta vaan täällä se toimii niin, että laitos perustetaan siihen kohtaan mistä löytyy paljon roskia ja tällä kertaa lasten leikkipuistossa savusi kolmessa paikassa.

Seuraava retkikohteemme olikin paljon siistimpi: Lalbagh Botanical Garden. Nyt vaan taitaa olla kasvien lepokausi, sillä puistossa oli yllättävän vähän kukkivia kasveja, mutta vehreyttä riitti ja löytyi sentään paikka, missä pääsi suhteellisen helposti kulkemaan rattaiden kanssa. Täällä ei näe lastenrattaita kovinkaan usein ainakaan paikallisten keskuudessa eikä täällä oikein pääse liikkumaan rattaiden kanssa edes kaupoissa. Hyllyrivit ovat yleensä niin lähellä toisiaan, että Joona saa kiskottua tavaraa hyllyiltä, jos nyt ylipäätään rattailla pääsee hyllyjen väliin, sillä kulku on yleensä tukittu pahvilaatikoilla mistä henkilökunta purkaa tavaraa hyllyihin.

Lauantaina oli vuorossa Bannerghatta National Park. Päätimme lähteä matkaan yhdellä autolla ja siinä olikin tekemistä, että saatiin autoon kolme lasten turvaistuinta ja tietysti saman verran lapsia, kahdet rattaat ja kolme aikuista, joista yksi oli tosin kuski. Mahduimme kuitenkin ja suuntasimme noin 20 km päässä sijaitsevaan puistoon (matka-aika noin tunti / suunta). Tutustuminen alkoi safarikierroksella, jossa kuljettajan kaasujalka oli hieman raskas. Oli täysi työ pysyä penkillä ja pitää Joona sylissä varsinkin, kun Joona luuli päässeensä Linnanmäelle vuoristoradalle, hihkui ja heilui innosta. Mitä enemmän mutkiteltiin ja mitä suurempi töyssy tuli vastaan niin sitä enemmän Joona nautti kyydistä. Onneksi kuski ymmärsi pysähtyä, kun tiikerit ja leijonat kävelivät vastaan, niin saatiin ihastella niitä tosi läheltä. Safarikierroksen jälkeen jaksoimme vielä reippailla eläintarhassa ja näimme heti alkuun mm. Python-käärmeen ja Intiankobran. Onneksi matelijat olivat häkeissään, mutta vältin silti menemästä liian lähelle, jos kuitenkin pääsevät karkuun…

Kulkuneuvokauppias, nimettymistä ja reissulassetusta

Bangarore Mirror uhrasi puolisivullista palstatilastaan perjantaina 16.11.07 poliisien Royal Enfield:lle. Nuoremmat konstaapelit ovat alkaneet vaatia uudemmanmallisia ja kevyempiä moottoripyöriä, kun nuo ovat heidän mielestään niin klohjoja ja painavia. Vanhemmat konstat taas surevat sen menettämistä, kun jopa sen moottorin ääni on ollut omiaan herättämään kunnioitusta ja jopa saanut rikolliset toisiin aatoksiin ennen kolttosiin ryhtymistä. Pitäileepä pitää silmät auki, jos noita vanhoja poliisi- ja militaaripyöriä huutokaupattaisiin jossakin, niin voisi vaikka harkita sellaisen hankkimista. Paikallinen Royal edustajakin kävi toimiston parkkipaikalla esittelemässä myytäviä tuotteitaan. Kahdesti hän ehti jo tehdä treffeiltä oharin, mutta kolmas kerta, kuten sanotaan, madon nappaa. Pääkohteena oli jo yhden expatin hankkima Bullet Machismo 500 malli kromattuine tankkeineen. Vaatimuksenmukaisuustodistus tuntui vaan olevan se kanittava asia. Kun sanoimme seitsemän kaupan olevan melko varman, jos sellainen paperi järjestyisi tehtaalta, alkoi rupiat vilistä kauppiaan silmissä, kuin aku ankassa konsanaan. Puotipuksu lupasi yrittävänsä kovin hankkia tuota todistusta ja me lupasimme kovin olla ostavinamme pyöriä. Katsotaan nyt sitten tuleeko tuollaista kotiintuomista. Asiaan vihkiintymättömille kerrottakoon, että 1909 Royal Enfield julkaisi ensimmäisen moottoripyöränsä. Ensimmäisen maailmansodan aikana yhtiö toimitti pyöriä Brittien armeijalle ja vuonna 1931 julkaistiin nelitahtinen yksisylinterinen pyörä joka ristittiin Bullet:ksi. 1949 Bullet julkaistiin Intiassa, kun Madras Motors voitti tarjouskilpailun armeijalle toimitettaviksi pyöriksi. Armeija vaati vuonna 1955, että busineksen teko jatkuisi Madras Motor:n kanssa vain, jos valmistus tapahtuisi paikallisesti. Tästä johtuen perustettiin Enfield India, joka jatkoi pyörien valmistusta. Vuonna 1993 Eicher group osti Enfield Indian ja muutti yhtiön nimen Royal Enfield Motors Limited:ksi.

Sunnuntaina olivat sitten kuljettajan tyttären nimenantojuhlat. Kutsun saimme jo viikko sitten tullessamme sieltä isänpäivän brunssilta. Kyselin asiantuntijoilta eli paikallisilta töissä miten tuohon pitäisi suhtautua. Osa oli sitä mieltä, että tässä haluttiin vaan kahisevaa. Toiset taas sanoivat kuskin haluavan lujittaa meidän työsuhdetta. Joka tapauksessa minun pitäisi mennä yksin ilman perhettä, jos menisin. Lahjaksi olisi hyvä antaa rahaa, mutta ei nollaan päättyvää summaa, eli seteli ja rupian kolikko esimerkiksi. Otan vielä joskus selvää näistä tavoista, vaan eipä taida meikäläisen sopimuksessa olla siihen tarpeeksi pituutta. Kuljettaja oli hommannut virkaveljensä kuljettamaan minua juhliinsa. Paikka oli vaan pikkuisen hakusessa ja tulimme paikalle yli puolisen tuntia myöhässä. Soitimme myös kuskille, joka neuvoi meidät perille viimemetreillä. Seremonia tapahtui luultavasti koulussa tyhjässä luokkahuoneessa. Kuljettajan perhe oli lattialla istumassa ja edessä oli ”alttari” kookoksineen ja muine tarvittavine tavaroineen. Paikallinen pappi luki loitsujaan, soitti kelloaan, poltti suitsukkeita ja teki kaikenmoista, josta en ole niin tietoinen mitä. En ollut todellakaan viimeinen paikalletulija ja kuljettaja suvereenisti siinä lattialla istuessaan papin vieressä puhui puhelimeen ja neuvoi ihmisiä paikalle. Tuntuu tuo puhelinkulttuuri olevan paljon höllempää täällä kuin kotona. Itse kannatan tuota kotoista mallia kyllä paremmin. Kokemuksena tapahtuma oli kyllä hieno, vaikka meikäläistä tuijotettiin, kuin sonni uutta veräjää. Lähtiessäni kuljettaja ja pari muuta sukuun kuuluvaa miestä saattoi minut autolle asti kiittäen osallistumisesta.

Sunnuntai-iltana tuli sitten ajankohtaiseksi lähtö kohti Suomea. Olimme jo aikaisemmin pohtineet, josko Joona ja Mari tulisivat myöskin mukaan. Mahdollisuutta vatvottiin puolin ja toisin, mutta loppujen lopuksi he päättivät jäädä Intiaan, joona on päässyt hyvään vauhtiin päiväkodissa sekä katse Suomen sääkarttaan näin marraskuussa antoivat potkua päätöksentekoon. Aika oudolta vaan tuntui, kun piti loppuperhe jättää Intiaan. Illalla sitten lentoyhtiö lähetti parikin viestiä kännykkään, että Banggalore-Mumbai lento olisi myöhässä. No ei ekstra-aika ole koskaan pahitteeksi tuolla lentokentällä. Sunnuntai-iltana on pari muutakin matkalla jonnekin. Koneeseen sitten jo päästyämme kuulutettiin lääkäriä, joku oli saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen. Sairastunut henkilö poistettiin sitten koneesta ja käsimatkatavarat piti sen jälkeen tunnistaa. Mietin, että kävivätköhän he penkomassa myös ruumassa tuon henkilön laukut pois. Epäilen kyllä, sillä aikaa ei tuohon turvallisuustarkastukseen tuhlattu liiemmälti. No matkaan päästiin. Lennon piti kestää puolitoistatuntia ja aloin hiukkasen ihmetellä kahden tunnin jälkeen mikä on oikein meno. Kapteeni parahiksi kuulutteli, että olimme myöhästyneet kiitotien päässä olevan reiän, johon meille oli varattu aika. Silloin olimme numero 40 jonotuslistalla ja jatkaisimme kiertelyä Mumbain ympärillä. Alas sitten vihdoin päästiin ja olimme vaan noin kolmisen tuntia alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Onneksi finski lähtisi vasta aamulla kohti Helsinkiä. Täällä Intiassa ruumaanmenevät matkalaukut pitää turvatarkistuttaa eli läpivalaisuttaa ennen chekkausta. Mumbain kentällä olitiin tarkempia kuin Bangaloren päässä. Laukkuni ollessa sen verran tyhjä lähtiessäni, olin pakannut sinne painoksi pari giniä ja laatikollisen Kingfisher-olutta, niitä kun ei muka suomesta saa. Turvamiehet käskivät minua avaamaan laukkuni läpivalaisun jälkeen. Ensin kysyttiin, montako pulloa minulla oli laukussa. Kaksi vastasin. Sen jälkeen pyydettiin ottamaan pois nuo oluet ja sanottiin, etten voisi kuljettaa niitä ruumaanmenevässä laukussa. Pari tölkkiä kyllä menisi, mutta koko keissi, ei käy. Kysyin mitä eroa on sitten muutamalla tölkillä verrattuna kahteenkymmeneenneljään. Tämän jälkeen minua pyydettiin ottamaan yksi pois muovien sisältä. Sitä tölkkiä ravisteltiin ja kun se ei ravistelusta vuotanut, niin tulivat päätökseen, että saisinkin viedä nuo matkatavaroissa. Kirjoittelen tätä odotellessani Mumbain kentällä, joten on arvoitus vielä tulevatko nuo oluset turvallisesti Suomeen.

Eipä loppuneet kommellukset turvamiesten kanssa vieläkään, täällä Helsinskin lentoasemalla tarttuivat meikkilaukussa olleeseen geeliin eli nyt on sitten vaan elämä edessä eikä tukka takana. Tämä Vantaan kenttä tuntuu lähes autiomaiselta näin maanantaina klo 15 tuon Intian elämän jälkeen. Yksi unohtunut asia tuli heti mieleen, kun tulin koneesta ulos nimittäin takki. En ole tottunut pitämään takkia moneen kuukauteen ja tällä ilmalla moinen olisi tarpeen. Onneksi ei täällä eikä Turkkusessa ole pitkiä ulkosiirtymiä. Vähän vielä pitää hullua jännityksessä, kun saan matkalaukun vasta Turussa. Miten lie tölkkien kanssa käynyt.

Yhtäjuhlaa ja telofooninorsun pidennystä

Viimeviikolla oli täällä Divali aika. Divali tai Diwali tai Deepavali on hindujen tärkeä juhla, josta on tullut Intian kansallinen juhlapäivä uskonnosta riippumatta. Suoraan käännettynä tuo merkitsee valon juhlaa tai lamppujen juhlaa ja symboloi hyvän voittoa pahuudesta. Deepavalia juhlitaan hindulaisen kalenterin seitsemännen (Ashwayua) kuukauden lopussa, joka nyt sattui Marraskuuhun meidän ajanlaskumme mukaan. Juhliessa sytytellään valoja (mekin näimme kaupungilla kokonaisia tornitaloja koristellun miljoonilla pienillä valoilla) ja ammuskellaan raketteja (niitä paukuteltiin ihan Joonan pelästymiseen asti).
Perinteisesti juhlaan kuuluu viisi peräkkäistä juhlapäivää, joista jokaisella on oma merkityksensä, mutta vapaata töistä meillä oli vain torstai. Jotenkin tuli tuosta juhlasta ostoshysterioineen mieleen meikäläinen joulu.

Isänpäivänä sitten Suomalaiset (ketkä olivat maisemissa) kokoontuivat brunssille Olive Beach nimiseen ravintolaan. Kukahan tuonkin paikan on alun perin löytänyt, kun ei itse meinattu löytää neuvoista huolimatta. Brunssi kustansi 1700 rupiaa per lätty, eli hirvittävästi paikallisessa mittakaavassa. Pöydät notkuivat kaikkea erikoista ja hyvää syömistä. Juomat kuuluivat myös hintaan paitsi ehkä tuo vesi, jota ei sitten tullutkaan juoduksi. Aloitettiin isänpäivän kunniaksi sitten kuohuviinillä ja jatkettiin muilla juomilla. Mari tyypilliseen tapaan oli meistä järkevämpi ja minä persompi. Maanantai-aamun pikkuisen onton olon pistän kyllä noiden syötyjen ostereiden piikkiin, joita yhden toisen expatin kanssa nautittiin. Mistään muusta ei voinut olla kyse, koska myös hänellä oli pikkuisen ontto olo maanantaina. Mahtoivatko kokit siten kunnolla haistella noita limanuljaskoja, kun availivat niitä. Toisaalta kyseessä voi olla tietysti myös harjoituksen puute.
Joonaa yritettiin nukuttaa matkalla tuonne ja hän nukahtikin peräti 20 minuutiksi. Yritettiin siinä syödessä sitten saada poikaa nukkumaan, mutta kuka nyt täysinäisten tarjottimien ääressä haluaisi koisia. Mieli ei ollut tuollaisten torkkujen jälkeen Joonalla kaikkein aurinkoisin ja ravintola sai kuulla mitä mieltä poika oli keskeytyneistä päivätorkuistaan. Ilme kirkastui nopeasti, kun nenään eteen tuotiin kakkua, joka maistuikin kiitettävästi. Sitten alkoi poika jälleen hyrrättä ja tutkia ravintolaa. Ilmeistä on siis että tuollaiset pikkupojat käyvät kakulla ja jäätelöllä (ainakin näin isänpäivänä). Loppuajan Joona sitten kierteli, ei aivan kävelyvauhtia, ympäri ravintolaa ja hauskutti henkilökuntaa. Kotiin tultuamme isää väsytti tuo syöminen niin, että sohva kutsui. Sohvalta sitten Mari pyysi ystävällisesti illalla vääntämään ruhoni tuonne makuuhuoneeseen. Onneksi tuo päivä on vaan kerran vuodessa.
Juttelimme myös tuolla brunssilla riksan käytöstä, joka meillä on vielä kokematta. Eräs kollega sanoi, että hän baarista tullessaan maksaa riksakuskille 200 ylimääräistä, että hän saa itse ajaa kotiin. Siinä vaiheessa iltaa ei nimittäin ole aina niin selvää kumpi on paremmassa ajokunnossa. Tiedä sitten onko juttu pelkkää legendaa, mutta hyvältä se kuulosti ainakin siinä vaiheessa iltapäivää.

Suomenmatkaani tuossa valmistellessani huomattiin, että Marin täkäläisestä SIM:stä ei pysty soittamaan lainkaan ulkomaan puheluita. Ehkä en ole tilatessani tarkkana miehenä aktivoinut tuota, ettei Mari lörpöttelisi turhaan kalliita ulkomaanpuheluita. No, nyt jäin sitten kiinni ja palvelu piti saada aktiiviseksi. Korttihan on minun nimissä, joten ajattelin, että soitto asiakaspalveluun riittää, väärin. Esitin puhelimessa asiani ja minulle vastattiin, että palvelu avattaisiin, kunhan toimittaisin heille kopion tilinauhastani. Pitäähän sitä nyt varmistua, että asiakas on maksukykyinen, jos kerran alkaa soitella ties mihin. Ei auttanut mitään, sähköpostia vaan operaattorin suuntaan ja toiveena, että kate riittäisi. Viesti tuli takaisin, että tilipussi riittää (heh heh eivät tiedä, että Mari on tuo joka puhuu), mutta vielä pitäisi toimittaa passista kopio heille. Tämä tietysti on jo kertaalleen toimitettu, kun tuota yhteyttä on availtu ensimmäisen kerran. En sentään alkanut kysellä onko tullut hukattua jo kertaalleen toimittamani, vaan lupasin kilttinä poikana toimittaa sen pikimmiten. Katsotaan nyt aukeaako tuo rajojen ulkopuolinen maailma myös tuolle puhelimelle tulevaisuudessa.

Nettiyhteyksiä ja 2-vuotiskemuja

Perjantaina Mari oli sitten Joonan kanssa Palm Meadows:n äiti lapsi playgroup tapaamisessa. Siellä sitten oli sovittu, että seuraavasta tapaamisesta ilmoitetaan sähköpostitse. Mari siihen noitumaan, että meillä ei ole vielä nettiyhteyttä eikä siten kunnon accessia sähköpostiin. Muut ladyt siinä sitten taivastelivat ja puheeksi oli tullut, että alueella on myös toinen palveluntarjoaja tuon BSNL:n lisäksi, josta muut olivat saaneet nopeammin bittitaivaan ihmeellisen universumin käyttöönsä.
Lauantaina sitten matka suuntasi maintenance-osastolle. Sieltä löytyi kun löytyikin sellainen pieni huone, joka oli täynnä reitittimiä ja kytkimiä. Johtojen ja laitteiden sekamelska näytti ulkopuolisen silmissä kaaosmaiselta, mutta voinhan olla väärässäkin, eikä olisi muuten ensimmäinen kerta tässäkään maassa. Huoneessa oli lisäksi kolme tai neljä miestä, joilta sitten kyselemään, että ei mitään nettiä olisi tarjolla. Yksi kaveri sitten kyseli villamme numeroa. Vastattuani 380 phase 2, hän hetkisen mietittyään sanoi, että ei ongelmaa. Edellisillä vuokralaisilla kun heidän mukaan oli ollut jo kyseinen yhteys ja heidän johdotus pitäisi löytyä jostain talon kulmilta. Kyllä sieltä löytyy sellainen sininen verkkojohto, ja se osoittautui heidän kaapelikseen. Asennuskin luvattiin sitten heti tapahtuvaksi. Kaveri tuli sitten piipahtamaan ja kyseli mihin haluaisimme verkkoletkun. Vierashuone oli ajatelmissa, vastasin. Pian sitten koputus kuului vierashuoneen ikkunan takaa, avasin ikkunan ja minua pyydettiin mittaamaan tarvittava verkkonarun määrä. Kun johdinta oli tarpeeksi sisällä, ei muuta kuin lujalla työnnöllä ikkuna kiinni ja sinne se piuha litistyi ikkunan ja karmin väliin. Kommenttia tietysti tuli takavasemmalta, että mites nyt tuuletetaan, kun tuo ikkuna oli juuri sitä toimitusta varten. No pystyn kyllä luultavasti noin vaativaan asennushommaan itsekin, jos sisääntuloreittiä pitää vielä muuttaa. Pikkuisen ihmeellistä, kun ei tarvitakaan mitään asdl-modeemia vaan piuha suoraan verkkokorttiin ja menox, noin niinku yksinkertaistettuna. Pitää mitata joskus joutessani millaista haipakkaa tuo yhteys tarjoaa käyttäjälleen.
Skypekin tuntuu pelittävän (vink vink kaikki tutut), kun Mamman ja Pappan kanssa sunnuntai-iltana tuli juteltua. Joonakin tunsi vielä isovanhempansa, kun kuva kulki Naantalista tänne Bangaloreen. Marin voi löytää tuolta skypehakemistosta Bangaloren kohdalta. Pikku muistutuksena vaan, että täällä kun on ikuinen kesä, niin kelloja ei rukattu lainkaan viimeviikonloppuna, joten aikaero Suomeen on nyt 3.5 tuntia.

Lauantaina sitten aloitin taas, ties kuinka monetta kertaa paremman elämän. Kuntosalia tuli tahkottua ja urheilua katsottua telkkarista, siinä juoksumatolla pinkoessa. Klubin pukuhuonetilojen saunakin tuli kojeistettua. Saunassa ajauduin juttelemaan vanhemman herrasmiehen kanssa, joka oli toinen urhea paikallisessa hikikaapissa. Sanon urhea siksi, koska nuo kiukaan sähkökytkennät eivät olleet aivan suomalaisen standardin mukaisia ja sähkö tuossa vastuslaatikossa pätki jotenkin ihmeellisesti.
Olin siis unohtanut kaikki kotisaunan opetukset. Muistan siellä minulle sanotun, että saunassa ollaan kuin kirkossa ja mitä meikä menee täällä tekemään höpöttelemällä. No kuitenkin mies oli alun perin Houstonista USA:sta eläkkeellä öljybusineksesta. Oli ollut tekemisissä paljon Norjalaisten ja Venäläisten kanssa. Juttu siis kääntyi pohjoismaiseen juomakulttuuriin, jos sitä kulttuuriksi voi sanoa ja avantouintiin. En välttämättä oikaissut kaikkia stereotypioita, mitä hanellä oli kyseisistä asioista, kun tiedän, ettei minun täällä tarvitse todistaa miehuuttani avannossa käynnillä.
Ilma täällä tuntuu olevan lämpiämään päin. Siellä lehtitietojen mukaan on ensimmäiset lumetkin (vai oliko se räntää) saatu jo Etelä-Suomeen. Tuntuu oudolta, kun jokasyksyinen perunannosto on jäänyt väliin. Toivottavasti kuitenkin Laitilassa on pellonantimet saatu nostettua, eikä kolera vienyt kaikkia mukuloita, perunan siis.

2-vuotis synttärijuhlatkin ovat nyt autuaasti ohi. Vieraita oli noin 15 aikuista ja noin tusinan verran lapsia. Valmistelut koki pienoisen takaiskun aamupäivällä, kun sähköt päättivät olla tulematta meille. Back-up:n varassa sitten siinä kärvisteltiin ja suunnitelmat meni pikkuisen uusiksi, kun esim. uunis ei voinut ajatellakaan käyttää. Pieneksi purtavaksi oli suunniteltu tarjottavan juhlan aiheeseen sopivia hot dog:ja. Hodari sämpylöitä oli metsästetty ympäri kaupunkia jo koko loppuviikko ja nakkejakin oli löytynyt. Onneksi liesi toimi kaasulla, joten lämmittelin siinä pannulla nakkeja ja höyryttelin sämpylöitä kattilassa (kunnes kattila paloi pikkuisen pohjaan, eli olen onnistunut polttamaan pelkän veden pohjaan). Neljä kakkua olimme myös tilanneet tuosta Herb and Spice:sta, joista kylläkin meni vain kolme. Toivottavasti Mari pitää jonkinmoisia rääppiäisiä, koska muuten nuo jäänteet ovat kohtalokkaita meikäläisen paremman elämän suhteen. Kaiken kaikkiaan kemut menivät ihan hyvin ja Joona sai hienoja lahjoja paljon. Kiitos myös sinne Suomeen kaikista syntymäpäivätoivotuksista. On tämä nykyaika ihmeellistä.

Valkoisia tiikereitä ja heiluttavia veturimiehiä

Perjantaina sitten saapuivat siskoni Mervi ja hänen miehensä Tapio. Tapsalla oli tullut työmatka tänne suuntaan ja Mervi oli bongannut Finnairilta halvat liput, joten he päättivät tulla käymään. Matkustavaiset olivat ”pirteitä” melkein vuorokauden matkustamisesta, joten raahasimme heidät perjantai-iltana klubille nauttimaan buffeen antimista. Sain myös varattua meille tiiaus ajan Eagletonista ja kun Tuomo lainasi yhdet mailat, niin lauantaina oli vuorossa pienen valkoisen pallon hakkaamista. Eagletonissa oli kilpailupäivä, joten lähtöaika oli lauantaina vasta klo 14. Tuohon aikaan lauantaina oli vaan pari muutakin liikkeellä, joten tavallisesti kolmen vartin matka kesti kaksi ja puoli tuntia. Joona jäi mielellään Mervin kanssa kotiin, kun me muut lähdimme pelaamaan. Koko kierrosta emme kerinneet pelata, ennen kuin pimeys laski harsonsa päällemme, mutta suurimman osan kylläkin. Paluumatka sujui jo totuttuun tyyliin yli kahdessa tunnissa ja olimme noin klo 21 kotona jälleen.

Sunnuntai-aamuna lähdimme seitsemältä Mysoreen, joka on noin kahdensadan kilometrin päässä Bangaloresta. Matka sujui melko joutuisasti. Mysore on maailman perintö kaupunki ja Karnatagan entinen pääkaupunki ennen kuin Bangalore otti se paikan. Mysoressa suuntasimme ensin Sri Jayachamarajendra eläintarhaan. Siellä on kattava kattaus harvinaisia eläimiä, kuten Tapiiri, simpansseja, gorilla, kirahveja, seeproja ja valkoisia tiikereitä. Välillä tuntui, että Joona olisi ollut yksi nähtävyyksistä, kun häntä valokuvattiin ahkerasti ja käytiin nipistelemässä poskesta. Tarha oli lapsiystävällinen, koska eläimiä pääsi melko lähelle katsomaan. Kierrokseen meni parisen tuntia, jonka jälkeen olimme jo valmiita nauttimaan lounaan. Kuski vei meidät hotelliin nauttimaan lounasta, jonka jälkeen tutustuimme maailmankuuluun Mysoren silkkiin hotellin viereisessä myymälässä. Täysin vatsoin aloimme kiipeilyn Chamundi kukkulalle onneksi sentään autolla. Tuolla töröllä sijaitsee Chamundeshwarin temppeli, jossa emme käyneet sisällä, sekä Mahishasura paholaisenpatsas. Pyhä Chamundeshwari surmasi tarinan mukaan tuon Mahishasuran, jonka mukaan Mysoren kaupunki on saanut nimensä. Kukkulalla oli totuttuun Intialaiseen tyyliin ihan riittävästi porukkaa. Meidän kimpussa olivat tietenkin kerjäläiset ja erilaisten valokuvien sekä muunlaisen krääsän kauppaajat. Mahdollisuus olisi myös ollut kavuta 1000 askelmaa temppelille, mutta jäi nyt sitten tällä kertaa väliin. Alastullessa pysähdyimme vielä matkanvarrella olleen yhdestä kivestä veistetyn 16 jalkaisen Nandi härän luona.

Alastultuamme suuntasimme kohden Mysore Palacea. Palatsin ympärillä oli taas joukko kaupustelijoita ja me vaaleine ihoinemme olimme kuin punainen vaate härälle. Palatsi on rakennettu vuosina 1897–1912 ja oli ulkoa tosi upean näköinen. Sisältä paikkaa kävivät tarkastamassa vain Mari ja Mervi. Me miehet vahdimme heidän kenkiään ulkona. Palatsin ulkopuolella olisi ollut mahdollisuus myös ratsastaa kamelilla tai ronsulla, mutta jätimme mahdollisuuden käyttämättä. Sateen uhka oli myös ilmeinen, joten emme jääneet odottamaan pimeäntuloa ja 97000 palatsin ulkovalon sytyttämistä.

Kotimatkalla tarkastimme vielä St. Philomenan kadetrialin, joka on tuplahuippuineen eräs Intian suurimmista kirkoista. Sade painoi jo päälle, joten suuntasimme nokkamme kohden Bangalorea. Alkanut sade yltyi melkomoiseksi, kun näimme mm. tuollaisen samanlaisen Toyotan kuin meillä uponneen akseleitaan myöten tien reunalle. Kotimatka sujui kuitenkin turvallisesti paahtaen keskikaistaa (vaikkei oltukaan menossa Amarilloon.)

Tapsa lähti sitten tiistaina työasioilleen ja Mervi jäi vielä pariksi päiväksi. Joonalla oli hauskaa, kun hän pääsi pariksi yöksi ”retkelle” Mervin viereen alakerran vierashuoneeseen. Naisväki ja Joona viettivät sitten pari päivää kaupoissa kierrellen ja olin ihan tyytyväinen, kun sain olla toimistolla töissä. Mervi lähti kohden Mumbaita sitten torstaina. Kyllä aika vierähti sitten nopeasti. Nyt sitten vaan toivotaan, että saamme lisää vieraita taloon.

Joonan syntymäpäivä on nyt sitten sunnuntaina, mutta mammalta ja pappalta Mervin ja Tapsan mukana tullut junarata oli pakko jo avata ennen. Jotenkin Joona on nyt veturimiehet heiluttaa vaiheessa ja kaikki junat kiinnostavat hurjasti. Kaikki muut lelut ovat jääneet melkein vaille mielenkiintoa ja junarata on ainoa mikä kiinnostaa. Sunnuntaiksi on sitten kutsuttu lapsellista porukkaa meille synttärikahville ja me kävimme hakemassa Joonalle hänen ensimmäisen polkupyöränsä. Luvassa on siis enemmän hyötyliikuntaa vanhemmille.

Siihen aikaan kun isä lampun osti ja asennushommia

Maanantaina sitten alkoi puuttuvien ilmastointilaitteiden asennus. Kavereiden piti tulla 9:30 aloittamaan hommat, mutta tuntia myöhemmin ei ketään ollut ilmestynyt paikalle. Pari soittoa ja muutamaa kyselyä myöhemmin kaverit sitten ilmestyivät paikalle siinä puoli kaksitoista. Hommat olivat alkaneet vierashuoneesta ja pian Mari soitti, että tavarat vierashuoneessa olivat saaneet hunnun päälleen eli pölyä seinänläpimenosta oli syntynyt aivan kiitettävästi. Pikaisen huoneen tyhjennyksen jälkeen Joonan huone tyhjennettiin ennen kuin kaverit ehtivät sinne asti. Sisäyksikkö saatiin seinään vierashuoneeseen ja putket ulos ulkoyksikköön loogisesti. Joonan huoneessa tuli mutka matkaan, kun asentajien porakone hajosi. Matkaa seinän läpi jatkettiin vasaralla takomalla. Hommaan onneksi saatiin stoppi, eikä seinä ehtinyt kärsiä liikaa ja laitteiden asennus viivästyi seuraavaan päivään. Ilmastointikoneille tarvittiin myös uudet pistorasiat, kun niiden tulee olla samassa ryhmässä geyserien kanssa. Valaistus ja kattopropelit ovat siinä ryhmässä, joka tulee noiden back-up akkujen taakse. Sähkömiehet tulivat siis iltapäivällä pistämään uusia rasioita ja vetämään keskukselta uusia syöttöjä niille. Homma venyi iltaan ja näillä pojilla porakone kyllä toimi. Onneksi meidän Joona ei tunnu pelkäävän porakoneen ääntä eikä ajoittaisia sähkökatkoksia pimeine hetkineen. Sähkömiehet olivat jo kolmannen eli viimeisen pistorasian kimpussa, kun klo 20:30 tuli back-uppatterimies tekemään asennuksiaan loppuun. Varavoima-akut kun oli toimitettu aikaisemmin päivällä. Pojat löivät kämpän pimeäksi ja totuttu iltapuuro sähkövalossa piti vaihtaa muroihin kynttilän valossa. Murojen jälkeen Joona oli jo niin väsynyt, että iltapesu suihkuineen suoritettiin osaksi kynttilänvalossa. Onneksi se tuntui Joonasta olevan vain jännää. Pojalla oli oikein kissanpäivät, kun pääsi taas isin ja äidin väliin oman huoneen ollessa kuin hyrskynmyrskyn jäljiltä jonkun muun toimesta. Onneksi sähkömiehet olivat paikalla, kun tuon back-upin johdotus ei ollutkaan tehty ihan oikein, vaan yksi paluujohto pitää vielä tuoda keskukselle akkupaketilta. Se hommakin jäi sitten huomiselle. Onneksi porukka hilpaisi sentään ennen puolta yhtätoista, että päästiin Marinkin kanssa potkittavaksi tuonne jo miehitettyyn vuoteeseen. Nyt kun eletään sunnuntaita, niin back-up on tuolla toiminnassa ja kaksi kolmesta ilmastointilaitteesta on toiminnassa. Maanantaina pitäisi tuo viimeinen tulla kuntoon.

Välillä sitä miettii issekseen, että onkohan näissä kirjoituksissa mitään järkeä. Tuossakin yllä (siis alla, menee ilmansuunnat sekaisin, kun kirjoittelen tätä tekstinkäsittelyohjelmalla ennen tänne kopioimista) on purnausta verhoista (ovat nyt kunnossa) ja ilmastointilaitteista. Osalla paikallisia ei ole edes ikkunoita mihin salusiineja ripustaisi saati sitten ilmastointilaitteita. Meikäläisillä taas tuntuu olevan huoli internetin puuttuminen. En nyt laske meitä aivan sellaiseen pullamössösukupolveen, joka on aina saanut kaiken haluamansa. Toisaalta kaikesta ei voi kantaa huolta, mutta ihmismäisesti tulee myös käyttäytyä.

Intian elämään on tullut jotenkin adjustoituttua. Kävimme viikolla yhdessä kaupassa, jossa kävimme pre-visitin aikana. Mari ihmetteli ääneen, että valikoimat kaupassa olivat parantuneet viimekäynnin jälkeen. Tavara ei mielestäni ollut muuttunut miksikään, vaan oma ajatusmaailma on vaan sopeutunut pikkuisen tänne. Kaikkeen ei ole totuttu ja tuskin tullaan edes tämän reissun aikana tottumaan.
Otetaan nyt esimerkiksi vaikka niinkin arkipäiväinen asia kuin hehkulamppujen hankinta. Päätin pikaisesti töiden jälkeen käydä ostamassa parit hehkulamput, kun jännitteen ym. heilahtelut eivät olleet kohdelleet silkkihansikkain noita Suomesta raahattuja lamppuja. Työkavereilta sain vinkin, että Lightspro niminen kauppa olisi laatutietoisen ostajan varma valinta kyseiseen hankintaan. Ovella vastaan tuli assistant shop manager, jolle esitin toiveeni ostaa kahdeksan hehkulamppua, neljä e14 kannalla ja neljä e27 kannalla. Täällä on valtaosa lampuista sellaisia sileäkantaisia ilman kierteitä, kuten auton lamput, mutta suurempia. Tilaus kirjoitettiin paperille, jonka jälkeen puotipuksu halusi esitellä minulle kokokaupan repertuaarin. Valaisimet käytiin läpi ja sanoin, että josko tällä kertaa vain nuo kahdeksan lamppua. Minut ohjattiin istumaan sohvalle ja vartin odotuksen jälkeen minulle tultiin esittämään hinta-arvio ostoksistani. Hyväksyin hinnan, kunhan kuitissa oleva määrä muutettaisiin 128 lampusta 8:aan. Taas pieni odotus, niin uusi kaveri tuli näyttämään mallikappaleet ostoksistani. Hyväksyin mallit ja niin varastosta lähdettiin hakemaan valonlähteitä. Kun valonkantaja saapui takasin, sain käydä maksamassa tuotteeni kassalla. Ulos päästyäni oli aikaa kulunut noin kolme varttia sisäänmenosta, joo pikainen keikka.

Pullonsuusta juominen on oma taiteenlajinsa täällä. Mukeja tai laseja käytetään harvoin. Katujuottoloissa tuntuu olevan vaan yksi vesipullo, josta syömingin jälkeen kaikki juovat vuorollansa. Intialaisilla ei vaan ole tapana syleillä huulillansa pullonsuuta vaan pullosta kaadetaan avonaiseen suuhun. Tulee mieleen pikkupoikana nähdyt mummot, jotka ryystivat kaffetta tassista, joka ei myöskään koskettanut huulia. Paikallisilla en sentään ole nähnyt sokerinpalaa huulien välissä jonka läpi juoma menisi ja puhekin lakkaa täällä juomisen ajaksi. Eli oli ne mummot joskus silloin aika kovia jätkiä. Toisaalta noin juodessa ollaan kohteliaita seuraavalle, eikä sulostetuta pulloa omilla erityisillä bakteereilla. Olen pää kenossa yrittänyt juoda noin ja yleensä saanut vain vedet leukapieliin ja rinnoille. Pitänee harjoitella vielä.

Aika suosituksi täällä itsensä tuntee, jos puhelujen määrää käytetään mittarina moiselle asialle. Ei kulu päivääkään, ettei puhelin soisisi ja toisessa päässä tarjottaisiin luottokorttia yms. Mari on jopa ottanut vastaan tarjouksia, jotka tulevat nauhalta Kannadan kielellä. Hevosmiesten tietotoimisto tiesi kertoa, että paikallisen operaattori tai joku siellä tekisi pikkuisen sivubusinesta myymällä ulkomaalaisten numeroita luotto ym. laitoksille. Laillista tuo ei tietääkseni ole täälläkään. Paljon vihaisempia tuntuvat vaan täällä olevan verrattuna Suomalaisiin puhelinmyyjiin, kun ei ole halukas hankkimaan tarjottua tuotetta tai palvelua. Kertaakaan en ole kuullut puhelun lopettajaisiksi hyvän päivän toivotusta, vaan luuri lyödään heti säppiin, kun vastaanottaja vakuuttuu kielteisestä vastauksesta.

Ensimmäiset vieraatkin ovat tulossa ensiviikolla. On mukava saada kävijöitä sieltä kaukaa. Infrastruktuuri pitäisi olla pikkuhiljaa kunnossa vieraiden vastaanottamiseen, kunhan perjantaina ostetut patjat nyt toimitettaisiin kotiin. Eilen lauantaina niitä ei näkynyt, vaikka kotiinkuljetus piti tapahtua silloin, ehkä viikonlopun pyhät ovat hieman sotkeneet asioita.
Katsotaan nyt onko vierailijoilla mitään omia tavaroita mukana, kun meidän toivomuslista Suomesta on ollut melko kattava ja alati laajentuva. Täältä kyllä löytyy melkein kaikkea, jos vaan osaa hakea oikeasta paikasta. Melko usein sitä oikeaa paikkaa vaan ei ole helppo löytää. Suomalaisten tavatessa yleisimpiin puheenaiheisiin kuuluukin mistä kukin on löytänyt mitä hankittavaa tai syötävää. Joten, jos olet tulossa syystä tai toisesta tännepäin ja laukussa on pikkuisenkin vielä tilaa, niin muista kysyä onko jotain tarpeita, kiitos.

Ramille ihan tiedoksi, että en ole vielä päätynyt tuohon Luigi Altonelli luukkiin öljyttyineen kutreineen, olisi ehkä syytä, kuten kuvasta 2b näkyy. Ohessa myös kuva Pappalle tuosta keittiöryhmästä, kuten sovittua.

Salusiineja ja harha-ammuksia

Pihkojen luona kylässä ollessamme Mari bongasi Dianan ja Peten ikkunan edestä hyvännäköiset verhot. Minä en totuttuun tyyliin huomanut mitään. Verhojen hankintapaikkana oli ollut kauppa nimeltään Fabindia. Maantaina sitten Mari oli käynyt hakemassa neljä kappaletta kyseistä killutinta. Verhot olivat mallia valmiit ja 210 cm pitkät eli juuri passelit meidän olohuoneeseen. Kotiin päästyään Mari oli ottanut gardiinit pois paketista ja huomannut, että yksi verhoista oli vähän rikki ja yksi oli lyhyempi kuin muut kolme. Verhot takaisin kauppaan ja siellä alataitoksesta luvattiin päästää vähän ja korjata tuo pikkuisen rikkoontunut kappale. Seuraavana iltana kävimme hakemassa korjatut kaksi verhoa ja samalla mukaan tarttui Joonan huoneeseen ”nojatuoli” mallia Intia, josta saa myös sängyn tarvittaessa. Salusiinit ripustettiin tangoille ja huomattiin, että se rikkinäisenä palautettu verho oli lyhennetty sen lyhyen kanssa samanmittaiseksi. Oli aika hassun näköistä, kun toisessa ikkunassa verhot oli mallia ”bermuuda” ja toisessa sopivan mittaiset. Ei muuta kuin kaikki verhot alas ja kauppaan takaisin ja pyyntö, että kaikki olisivat mallia pitkät. Mari kävi sitten hakemassa kaikki verhot seuraavana päivänä takaisin ja arvatkaapa vaan olivatko kaikki tehty malliksi lyhyet. Katsottiin, että päästövaraa olisi kyllä ollut reilusti kaikissa. Aamulla heti, kun kuski oli heittänyt minun töihin, Mari lähti kauppaan takaisin huomatakseen, että kauppa oli vielä kiinni. Iltäpäivällä sitten Mari oli lähettänyt kuskin viemään verhot takaisin ja kirjoittanut lapun, että ne toimitettaisiin meille kotiin, kun olisivat valmiit. Perjantai-iltana kaveri tuli sitten tuoman pidennetetyt verhot meille. Mari oli Katin kanssa käymässä kaupungilla Suomalaistapaamisessa, joten minä otin ne vastaan. Tuvassa oli melko säpinää, kun samaan aikaan oli pari varavoima-asennusmiestä, pari kaveria sähkömaintenencesta ja ilmastointilaiteasentaja, eikä Joonakaan ollut kaikkein aurinkoisemillaan. Verhot otettiin paketista ja ennen asennusta laitatin ne lattialle mittausta varten. Mitta näytti 202 eikä 210 niin kuin olisi pitänyt, vaikka kaveri kuinka yritti venuttaa niitä. Mies otti verhot takaisin kassiin ja sanoi toimittavansa ne korjattuna takaisin. Katsotaan nyt sitten tulevatko maanataina ja minkä mittaisena. Mari saa näin kyllä päivät hyvin kulumaan. Maanantaina pitäisi myös alkaa puuttuvien maailmastointikoneiden asennus ja varavoima-akkupaketin asennus.

Olin Tuomon kanssa viikonloppuna golfkisoissa. Kilpailu pelattiin Bangaloren Golf Clubilla ja se oli kaksipäiväinen. Lauantaina pelattiin ensimmäinen kierros ja sunnuntaina toinen. Meikäläisen pelihermot eivät olleet aivan Räikkösmäistä luokkaa ja aloitus meni hieman poskelleen. Minun pitäisi saada kunnon aloitus kisoissa, jotta kierros menisi kohtuullisesti. Jatkokaan ei mennyt täysin käsikirjoituksen mukaan, kun väylän 12 avaus karkasi vähän käsistä. Pallon kaari oli kyllä lähes ammattilaisluokkaa pituudessa ja korkeudessa mitattuna, mutta suunta oli pikkuisen pieleen. Aita laidalla kentän, joka on siis kaupungin keskustassa, ei ollutkaan minulle tarpeeksi korkea, vaan palloni teki lähempää tuttavuutta viereisen hotellin liittymässä seisoneeseen riksaan. Riksaan tuli joitain vaurioita (lommo) ja kuski käytti sanoja joita en täysin ymmärtänyt, pelikaverini vaan sanoivat, että jatketaan matkaa. Episodi ei tehnyt peliini parantavaa säväystä, vaan siinä sitä sitten nilkutettiin ja nautittiin. Alkoi käydä selville, että palkinnoille ei olisi asiaa, jossei kauimmalta saapunutta osallistujaa palkittasi. Onneksi lähtiessä oli kaikille sentään jaettu paketti palloja, clubin lippis ja pussillinen tiitä. Vähän myöhemmin kentän kontrolleri tuli kysymään moottoripyörällä, oliko joku meistä oli osunut riksaan. Meikäläinen myönsi ja kontrolli sanoi, että kuski oli käynyt kiihkeänä clubilla ja vaatinut tuhatta rupiaa korvauksia. Kysyin eikö heillä ole vakuutusta ja hän sanoi keskustelevansa clubin sihteerin kanssa mitä tehtäisiin ja palaavansa asiaan, kun olisin kiertänyt loppuun. Nautiskelin todella vielä loppukierroksesta ja pelin jälkeen kävin sanomassa, että voin kyllä maksaa tuon pyydetyn summan. Sehän ei olisi kuin noin 20 euroa. Sihteeri oli eri mieltä ja minua pyydettiin kirjoittamaan paperi, jossa myönsin lyöneeni ulos kentältä ja josta ilmenisi yhteystietoni täällä Intiassa. Katsotaan nyt tuleeko asiasta jotain seuraamuksia vielä. Tänään sunnuntaina sitten ei ollut enää mitään menetettävää joten ei tarvinnut hermoilla. Pelasinkin melko hyvin (90 brutto) ja todella nautiskelin välillä pelistä. Kotona vaan tuli kommenttia, että viikonloppuisin voisi tehdä muutakin kuin juosta valkoisen pallon perässä, kun lauantaina pelkkä kierros kesti 6 tuntia plus selvittelyt siihen päälle.

Kymmenen pisteen kysymys vielä arvatkaapa onko meillä jo netti kotona.

Taisteluvälinehankintaa ja puuhapetehommia

Kommentteja on tullut tuosta Joonan reppukuvasta. Ei kyllä itsekään uskoisi, kun tuota kuvaa katsoo, että meidän vauva täyttää marraskuussa kaksi vuotta. On meinaan niin ison pojan näköinen tuossa kuvassa.

Lieneekö sitten syy kotiin kannetussa tupperivuoressa vai tuosta alivuokralaisesta keskiviikko-iltana alkoi keittiön siivous ja uudelleenjärjestys. Täytyy kyllä myöntää, että tuo tupperikeko oli aika iso suhteutettuna siihen käytettyyn rahamäärän. Mari tuossa kertoi, että kallein kippo tai kuppi maksoi noin kymmenen euroa. Suomessa kuulemma hinnat ovat alkaen tuo kymmenen euroa, mutta pitäähän sitä entistä puolustusministeriä kannattaa, vai ovatkohan Rehnit vielä siinä busineksessa mukana. Nyt on sitten kaapissa sopivia ja jääkaapissa mahtuvia.
Uusi ostosh****tti Home Store oli avattu täällä tuohon Ring Roadille lähelle toimistoa. Kävimme siellä keskiviikkona tutustumassa. Mukaan tarttui meille ja Joonalle uudet aterimet. Joonan setti maksoi 555 paikallista eli noin 10 € ja meidän 24 osainen sarja 3594 eli noin 64 €. Tuo isompi sarja on mielestäni ihan mukiinmenevän näköinen, no joo mahtuvathan nuo kaikki mukiin, ja saa niillä lapottua sakkaa puhe-elimeen. Kärryihin tarttui myös avajaistarjouksessa ollut kassakaappi tai lipas. Sellainen kuitenkin mitä tulee vastaan hotelleissa kooltaan 300*200*200 mm hintaan 2699 eli noin 48 €. Kaapissa on pari reikää takana ja pohjassa, että tuon saa pultattua seinään tai lattiaan kiinni. Kaappi on jopa niin hyvä, ettei iskä saanut sitä kotona auki. Ei ihme että olivat tarjouksessa, kun sinne sisään ei pysty laittamaan mitään eli pitää mennä vaihtamaan se sellaiseen, jota ei ole jo lukittu jonkun toisen toimesta, tuollaisessa näppäimistössä kun on jonnin verran noita eri vaihtoehtoja. Kaupassa uudelleenkäynti toi ratkaisun tuohon kassakaappipulmaan. Master-avain ja ohjeet olivat lukitun kaapin sisällä ja tehtaalla asetetulla avaamiskoodilla saatiin ovi auki.
Lainasin Timolta iskuporakonetta, kun teki mieli puuhastella itse edes jotain. Sain seinään Suomesta tuodun korkkitaulun (piirustuksia ym. varten), sekä pari tuomaamme kattolamppua. Viimeisen valaisimen poraus Joonan huoneeseen jäi sunnuntai-iltaan. Mari seisoi sängyn päällä imuri suunnattuna kohden kattoa ja meikäläinen a-tikkailla pora kädessä. Viidentoista sekunnin jälkeen talosta meni aina sähköt.
Ne tulivat onneksi takaisin aina pikkuisen odottelun jälkeen ja reikä saatiin porattua. Porauksen jälkeen Mari halusi vielä imuroida kattotuulettimen lavat yläpuolelta, kun hän huomasi miten likaiset ne olivatkaan. Sähköt meni taas totuttuun tyyliin, mutta nyt ne eivät tulleetkaan takaisin. Pakko oli soittaa sähkö-maintenanceen ja siellä sanottiin, että koko alue toimii parhaillaan generaattorin varassa ja suurempaa sähkönkulutusta pitäisi välttää. Hups, mistä tuonkin nyt olisi voinut tietää. Porakoneen 850 W ja imurin ottama 1600 W piikkikuorma taisi olla liikaa varavoimalaitokselle. Mies tuli käymään ja nappasi pääsulakkeen irti ja pisti takaisin ja katso valot syttyivät taas. Valaisimien kytkennät päätin sitten jättää maintenancen tehtäväksi, ovat nuo johdot sen verran hurjan näköisiä.

Pappalta tuli Joonalle kortti, jossa luki: ”Moi! Tässä olen miettinyt, että jos me yhdessä hankitaan Royal… Minä maksan sen ”alkuun”, ostat sitten multa kun saat ajokortin. Puhu isällesi, jos hän valikoi ko. pelin ja laitetaan konttiin kun tulette kotiin terv Pappa”. Yksi työkaveri oli tässä juuri tilannut tuollaisen Royal Enfield:n itselleen. Katsotaan saako hän pyytämäänsä vaatimuksenmukaisuustodistusta, jota ilman rekisteröinti Suomeen ollee mahdotonta. Joona ainakin on innoissaan asiasta, vai onkohan pelkästään tuo kortti, joka on tärkeä hänelle. Otin sitten pois tuon osoitteemme tästä ( hyvä huomio Antti). Jos joku haluaa paiskata kortilla, niin osoitteen saa meiltä.

Kissatappelua, Houdinihommia ja alivuokralaisia

Sunnuntaina tuli sitten Lotan, Aleksin ja Anun aika lähteä Intiasta ja Palmista. Marko jää tänne vielä joksikin aikaa, ettei meidän yksin täydy pitää Suomalaisten mainetta yllä tällä alueella. Ei sen puoleen kai sekin onnistuisi. Meillähän on ollut sama kokki Anun ja Markon kanssa, meillä tosin vaan maanantaisin keskiviikkoisin ja perjantaisin. Anulla ja Markolla taas kokki ja kokin mies ovat olleet koko viikon töissä. Kokin mies on tehnyt Anulla ja Markolla siivous ym. hommia. Kun nyt toisilla Suomalaisilla väheni radikaalisti tuo palveluskunnan tarve, niin meillä syntyi meidin ja kokin välille pieniä jännitteitä, kun kokki olisi halunnut lisätä työpanostaan ja samalla ottaa myös oman miehensä meidin tilalle. Ruutitynnyrin sytytyslanka kyti pikkuhiljaa ja pata kattilaa vuorotellen soimasi vaikka kylki oli kummallakin musta. Räjähdyksen sai sitten lopulta aikaan, kun Mari kysyi kokilta miksi hän keittää perunat vesijohtoveteen, kun oli sovittu että siihen käytetään tuota toista vettä. Tästä eteenpäin tarvittaisiin tutkijalautakuntaa selvittämään mitä todella tapahtui. Marin käsityksen mukaan kokki syytti meidiä Marille kielimisestä ja huudon taso nousi jo muutamia desibelejä, ei kuitenkaan työturvallisuusnormien yläpuolelle. Kommunikointi onneksi tapahtui Kannadan kielellä, eikä maailmanlaajuisesti tunnetulla käsirysyn tai nokkapokan murteella. Summa summarum, kokki sanoi, ettei astu meidän taloon, jos meidi on siellä samaan aikaan ja pyysi soittamaan, kun tämä olisi tapahtunut. Marilla vaan ei ollut puhelimen muistissa kokin numeroa. Nyt on sitten meidi myös kokannut ja kokki on ollut tipotiessään. Katsotaan nyt kuinka tästä jatketaan, no ei nälkää olla ainakaan nähty.

Maanantaina Joona ja Mari kävivät Joonan lopputarkastuksessa Manipal sairaalassa. Onneksi Marilla oli lääkärin kirjoittama ruutupaperi mukana, että edellinen diagnoosi selvisi. Vasen korva oli jo parempi, mutta oikeassa oli pikkuinen tulehduksen poikanen. VMTL (selvennettäköön armeijaa käymättömille, että kyseinen lyhenne tarkoittaa vapautusta marssi taistelu ja liikuntakoulutuksesta, muistaakseni) jatkuisi vielä keskiviikkoon asti. Poika kuitenkin oli kuin eri planeetalta, leikki ja söi kuin ennenkin. Keskiviikkona sitten leikkipuisto kavereineen kutsuisi taas poikaa.
Tiistaina kylläkin käytiin jo tutustumassa tuohon Kidds-päiväkotiin. Päiväkoti oli ihan mukiinmenevä ja päätettiin päästää Joona sinne. Tiedä sitten kummalle oli kovempi paikka pistää poika päivähoitoon vanhemmille vai pojalle itselleen. Äiti ei pääse sinne päiväkotiin mukaan, kun on varmaan liian vanha, ja poika pitää portilla luovuttaa henkilökunnalle. Joona sai tavaroita päiväkodista, mm repun ja lippiksen. Nuo tavarat tuntuvat olevan hirvittävän tärkeitä hänelle ja miksei olisi. Jotenkin meidän vauvasta tuli hetkessä iso poika. Kaikki on mennyt Marin mukaan totutellessa hyvin, mitä nyt tekoitku pääsee joka kerta, kun äiti tulee noutamaan. Tähän mennessä ei Joona ole ollut päiväkodissa paria tuntia pidempään näin totutellessa.
Keskiviikkona juteltiin sitten kuskille, josko hän hommaisi sellaisen miehen paikalle tai veisi tuon Marin pyörän jonnekin, jotta tuo lukko saataisiin auki. Kuski teki työtä käskettyä ja toi paikalle paikallisen lukkosepän. Seppä oli takonut jonkin aikaa ja saanut lukon auki, ei nyt kuitenkaan tärvelemättä lukkopesää. Riemu oli rajaton Joonalla, kun keikkuminen lastenistuimessa taas mahdollistuisi. Illalla tultuani töistä lähdettiin pyöräilemään ennen pimeän tuloa. Piti vaan käydä ennen lähtöä tyhjentämässä rakko ettei tarvitsi noita palmuja ravita kesken mankelin veivaamisen. Käytin poikkeuksellisesti tuota alakerrassa olevan vierashuoneen kylpyhuonetta. Ennen asian toimittamista tulin jotenkin katsoneeksi pyttyyn ja siellä pohjalla oli jotain kummallista likaa? Tarkemmin katsoessani tajusin mikä se siellä luurasi. Ei, se ei ollut jallu mikä luuraa, vaan kadonnut polkupyörän avain. Aika kohtalon ivaa juuri kun lukko oli säpälöity, niin avain löytyy. No, on ainakin polkupyörä auki ja Joona pääsee ajeluille. Kuski sitten kävi hankkimassa jostain pientä kettinkiä, että saadaan tuo pyörä naitettua yöksi talon kanssa yhteen.
Nyt kun kerran välillisesti alettiin puhua noita vessajuttuja, niin jatketaan myös niistä. Marilla oli yksi ilta todella pikainen vessakäynti, kun huone olikin jo varattu hänen tietämättään. Ääni oktaavin nousten Mari kehotti minua hankkiutumaan eroon vessassa majailevasta viiksivallusta. Minä tein työtä käskettyä, mutta kaveri, joka oli noin pari kolme senttinen, oli aikas vikkelä kintuistaan. Lopulta sain sen kiinni ja sille annettiin sukelluskoulutusta Hindware nimisessä ”uima-altaassa”. Mari oli jutellut asiasta Katin ja Jussin äidin kanssa ja Jussin äiti oli kuvauksesta tuntenut torakan. Pikku surffailu netissä ja itsekin tulin siihen tulokseen, että torakkahan se meillä oli ollut. Onkohan sillä kavereita. Töissä ja muualla olen nähnyt lavuaareissa ja pisulaareissa sellaisia ”pastilleja”. Olen luullut, että ne ovat vain hajusteita ja kiusana, että huolimattomasti tähdätessä roiskuu silmille, mutta niillä on myös toinen tarkoitus. Pastillit ovatkin naftaliinipalloja, eli sitä tavaraa mitä Mikki Hiiren kaveri Atomiinus tai Eka Vekara (en muista kumpi) söi aina Aku Ankan taskukirjoissa. Noita täytyy nyt pistää joka mahdolliseen viemäriin, että saataisiin nuo kutsumattomat alivuokralaiset häädettyä. Katsotaan tehoavatko, toivottavasti.
Tämä kotiin kytkettävä internetti ei purjehdi myötätuulessa. Viimeiseen kyselyyn tuli vastaus, että Palmista on portit loppu ja meidän kaapelipäätä ei siis ole mahdollista kytkeä ennen kuin on hommattu lisää rautaa tuonne konehuoneen päähän. Tiedä sitten mikä on totuus, mutta tuntuu kestävän tuo netin saaminen.
Kirjoittaessani tätä on tiistai 2.10 Gandhin syntymäpäivä ja samalla vapaa päivä. Mari on Leenan ja Jarin kanssa Eagleton:ssa golfaamassa ja minä olen saanut juuri Joonan päiväunille. Antti oli pyynnöstäni käynyt putsaamassa Oulun levykauppoja kiitos vaan ja yksi paikallinen kiikutti minulle levyjä käydessään työmatkalla Oulussa. Nyt löytyy hyllystä Eppujen, HIM:n ja NIghtwish:n uusin sekä myös Boycott kokoelma. Kirjoittamisesta ei meinaa tulla mitään, kun jään vähän väliä kuuntelemaan tarkemmin tuota yövissyn uusinta. Taidankin tänään lopettaa näihin kuviin ja tunnelmiin, terveisiä vaan kaikille ja tervetuloa tännepäin. Vierashuonekin saatiin kalustettua, kun kollegalta jäi ylimääräiseksi tuollainen parisänky, joten infra vierailuille alkaa olla kunnossa.

Sairastelu jatkuu ja asennushommia

Eipä mennyt tuo Joonan tauti ihan toivomalla ohi. Ilma kun on kuuma kostea hikinen, niin ei toimi kikka joka ikinen. Joonalle nousi kuume alkuviikolla ja ikiliikkujasta tuli pikkuhiljaa joka asiasta rettelöivä riiviö. Meikäläinen pääsi päiviksi karkuun toimistolle, mutta Mari joutui kestämään kaikki mielenpurkaukset. No, selvisi ainakin, ettei poika ole laitoksella vahingossa vaihtunut, vaan on luonteeltaan kuin vanhempansa. Tiistai-iltana Mari onneksi pystyi menemään klubille kuntosalille, että tuli edes jotain vaihtelua päivärytmiin. Torstai-aamuksi Mari oli myös sopinut treffit paikalliseen Kidzee-päiväkotiin, jos vaikka saataisiin Joonalle päivisin ikäistään seuraa. Keskiviikkona oltiin menossa jo niin paljon parempaan suuntaan, että töiden jälkeen lähdettiin kaupunkiin lihakauppaan. Paluumatkalla löydettiin yhdestä kaupasta jopa mansikkajogurttia, joten elämä hymyili taas.
Keskiviikko-iltana Mari kävi klubilla Intialaisessa päähieronnassa. Käsittelyn jälkeen tyynylle oli jäänyt niin paljon hiuksia, että Marin oli pakko tarkistaa peilistä edes jotain jääneen päähän killumaan. Keskiviikko-iltana sitten puuron jälkeen Joona teki selväksi että tänään hän tulisikin äipän ja iskän sänkyyn nukkumaan, eikä omaan huoneeseen. Meidän mennessämme yöpuulle yritin sitten varovasti siirtää Joonaa omaan sänkyynsä; huonoin tuloksin. Joona heräsi ja alkoi itkeä hysteerisesti. Huudosta ei vaan tuntunut tulevan loppua vaikka Marin kanssa kannettiin poikaa vuorotellen. Mari huomasi sitten Joonan harovan toista korvaansa vähän väliä.
Yöstä tuli tosi mielenkiintoinen, kun Joona ei nukkunut kuin korkeintaan tunnin pätkiä ja heräsi sitten suoraan huutoon. Hain jo siinä joutessani ambulanssien numeroita ja mietin miten päästäisiin sairaalaan. Tässä kultaisessa vankilassa asumisessa on haittapuolensakin. Kuskille pistin tekstiviestin, että saa ilmestyä paikalle mahdollisimman aikaisin. Aika ontto olo oli, kun ei tietänyt mitä oikein pitäisi tehdä. Seitsemän maissa sitten kuski viimein tuli ja lähdettiin kohti sairaalaa.
Sairaala, jota muut kanssaveljet ja siskot ovat käyttäneet, on nimeltään Manipal. Kuten Turkulaisesta kirjoitusasusta käy ilmi, on sairaala paremmanpuoleinen ja läskisille kukkaroille tarkoitettu. Odotusaulassa lastensairaalan puolella oli sitten akvaario. Kalat tuntuivat saavan kivun unohduksiin ja ei olisi kyllä arvannut tämän pojan valvoneen huutaen melkein kokoyön. Lääkäritäti sitten löysi pikkuisen tulehduksen vasemmasta korvasta. Tulehdus oli kuitenkin vielä siinä vaiheessa, ettei antibiootteja vielä onneksi määrätty, vaan korvatippoja sekä yskänlääkettä ja röörejä avaavaa kodinputkimiestä. Sairaala käynti kustansi 300 rupiaa(~5 €) ja lääkkeet 160 rupiaa(~2.8 €). Lääkäri täti opasti vielä, että Joonan olisi olla pelkästään sisäpalveluksessa, koska tuo kostea sateinen ilma on kyllästetty viruksilla sekä muilla pöpöillä ja maanantaina sitten näytille uudestaan. Paluumatkalla jätettiin hyvinlevännyt iskä toimistolle töihin, vai pitäisikö sanoa hengailemaan työpaikalle. Korvatipat ovat tehonneet ja Joona on jo melkein entisensä. Saisi kyllä tuo sisäpalvelus loppua, kun dvd:tä, pääasiassa myyrää, on tullut tiirailtua jo aivan tarpeeksi, ainakin äidin ja iskän mielestä.
Aleksin synttäreiden jälkitohinoissa, äidin pyöränavain on joutunut joko hukkaan tai piiloon. Toivottavasti tuohon jälkimmäiseen, koska hukasta sitä ei enää löydy. Pari kertaa ehdittiin käydä pyöräilemässä täällä alueen sisällä ihmettelemässä noita suuria ”linnoja” joita täältä löytyy. Nyt oli Joonan kypärä pakko pistää kaappiin, koska hän kulki se päässä sisällä ja vaati päästä ajelulle. Alkaa tässä olla hyvät neuvot kalliit kun Joonan vemppa loppuu ja ulkoilma kutsuu. Jan ehdotti, että veisin pyörän portista ulos ja seuraisin kun alta aikayksikössä se tiirikoitaisiin auki jonkun paikallisen Houdinin toimesta. Haitta puolena on vaan, että pitäisi ehti sitten väliin, ennen kuin pyörä kokonaan häipyisi auringonlaskuun. Toisena, ehkä toteutettavammassa, vaihtoehdossa kaivan rautasahan pakista ja irinabjörglundlaisesti annan sahan soida. Mari tuossa komppaa vieressä, että joku jätti ottamatta vara-avaimet mukaan. Kolmantena vaihtoehtona on pyytää Suomessa olevia penkomaan meidän siellä olevia tavaroita.

Viime lauantaina tuli myös lähetys vuokraisännältä, kauan kaivattu keittiön kuumavesivaraaja eli paikallisesti geyser. Melkein viikko vierähti maintenance osaston kanssa ihmetellessä kuinka se saataisiin asennettua. Etukäteen ainakin piti käydä homma maksamassa. Perjantaina sitten paikalle tuli kolme putkimiestä ja puuseppä. Puuseppää, jota aina tarvitaan Teuvo Joutselan sanoin, tarvittiin poraamaan kolme reikää keittiönkaappiin. Geyser tuli sitten asennettua. En oikein tiedä olenko jotenkin adjustoitunut pohjoiselle pallonpuoliskolle vai eikö vatupassi toimi päivätasaajan eteläpuolella, mutta vinoon oli vehje asennettu. Porukasta valitettavasti puuttui johtopäätösten tekijä, joten johdonpäästä töpsölin puuttuessa ei tiskivettä saatu vieläkään lämpimäksi. Oikein insinööri maintenance-osastolta piti kutsua paikalle, että puuttuvan ammattilaisen tarve tuli todennettua. Kuvetta piti taas kaivaa ja lauantaiksi luvattiin pistokkeen asennus.
Lauantaina sitten tuli sähkömies asentamaan pistoketta. Pistoke johdon päähän ja seinään. Katkaisimesta virtaskaa perään ja katso. Savua pukkaa geyserin alapuolelta. Äkkiä katkaisin asentoon, jossa elektronit ei enää juokse. Yhdessä ihmeteltyämme ja varmistettuamme kytkennän oikeellisuudesta, soitto insinöörille, joka lupasi tulla käymään. Skootteri rullaten, sari hulmuten hän saapui paikalle ja molemmat sähkömiehen kanssa selitimme mitä tapahtui. Demonstroidaksemme pistimme geyserin vielä päälle ja savua ei noussutkaan enää vaan lämmintä vettä alkoi virrata hanasta. Okei, nämä Intian vehkeet eivät olekaan samanlaisia kuin Eurooppalaiset. Meikäläinenkin on päästänyt muutamasta laitteesta asennussavut ulos ja sen jälkeen ei ole ollut mitään mahdollisuutta saada sitä enää toimimaan. Ihmeiden aika ei ole ohi tai nämä vehkeet ei toimikaan savulla kuten olen tottunut. Ehkä lopullista sanaa ei ole vielä sanottu, kun nyt lauantaina, kun tätä kirjoittelen, ei talon toisessa ryhmässä ole virtoja ollenkaan. Mari lähti Leenan luokse Tupperware-kutsuille ja Joonan nukkuessa meinasin tiskata ihan kuumalla vedellä, mutta kaikki talon varaajat ovatkin ilman sähköä. Ei olisi mitenkään harvinaista, että koko alueelta olisi puolet sähköistä pois, mutta saas nähdä kui äijän käy. Tässä joutessani ja kontrollin puuttuessa päätin kuitenkin palkita itseni mallastetulla tuotteella.

Pankkiin olen yrittänyt valittaa siitä epäonnistuneesta nostosta palvelunumeroon soittamalla, mutta sieltä en ole onnistunut saamaan langan päähän ihmistä. On näköjään sentään jotain mikä on automatisoitu täälläkin. Pistin myös reklamaatiota menemään löytämääni sähköpostiosoitteeseen. Perjantaina tuli pankilta vastaus. Tutkimukset ovat vielä kesken tuossa asiassani, mutta olivat kuitenkin päättäneet pankin toimesta hyvittää tuon summan tililleni. Otan takaisin kaikki pahat sanani tuosta pankista, joita olen ainakin mielessäni viljellyt.

On jäänyt tuossa epähuomiossa kertomatta, että Mari pääsi tutustuman täällä paikalliseen puutarhamyymälään. Meidän ”puutarha” kun on aika anorektisen näköinen naapurien vastaaviin verrattuna. Tuomisina oli sitten köynnöksiä ja kukkia ja muita kasveja. Ihmeellistä on se, että ne tuntuvat kasvavan ihan silmissä. Tuollainen ei niin pieni määrä kasveja kustansi noin 50 €. Eipä taida moinen summa olla kuin näyttää, kun Rauhannummi ensi keväänä alkaa pistää tuota Naantalin kodin pihaa kuntoon. Mari ei vaan päässyt itse lykkäämään sormiaan multaan vaikka kovasti yritti. Puutarhuri ei voinut ymmärtää että madam nyt voisi mustata kynnenalusiaan, joten Marille jäi pelkkä työnjohdollinen rooli (ei tuo rooli mitenkään vieras ole Marille, ainakin, jos minulta kysytään).

Sunnuntaina oli sitten pientä dramatiikkaakin. Jo totuttuun tapaan olin pelaamassa Bangalore Golf Clubilla kierroksen golfia. Kierros vaan jäi kesken, kun Tuomo sai pallosta. Pallo osui rintaan juuri solisluun alapuolelle. Olin hakemassa palloani, kun kuulin huudon ja Tuomo kaatui maahan. Onneksi ei mitään vakavampaa, paitsi taitaa Tuomon rintalihakset olla kipeinä jonkin aikaa.