Viimeviikolla oli täällä Divali aika. Divali tai Diwali tai Deepavali on hindujen tärkeä juhla, josta on tullut Intian kansallinen juhlapäivä uskonnosta riippumatta. Suoraan käännettynä tuo merkitsee valon juhlaa tai lamppujen juhlaa ja symboloi hyvän voittoa pahuudesta. Deepavalia juhlitaan hindulaisen kalenterin seitsemännen (Ashwayua) kuukauden lopussa, joka nyt sattui Marraskuuhun meidän ajanlaskumme mukaan. Juhliessa sytytellään valoja (mekin näimme kaupungilla kokonaisia tornitaloja koristellun miljoonilla pienillä valoilla) ja ammuskellaan raketteja (niitä paukuteltiin ihan Joonan pelästymiseen asti).
Perinteisesti juhlaan kuuluu viisi peräkkäistä juhlapäivää, joista jokaisella on oma merkityksensä, mutta vapaata töistä meillä oli vain torstai. Jotenkin tuli tuosta juhlasta ostoshysterioineen mieleen meikäläinen joulu.
Isänpäivänä sitten Suomalaiset (ketkä olivat maisemissa) kokoontuivat brunssille Olive Beach nimiseen ravintolaan. Kukahan tuonkin paikan on alun perin löytänyt, kun ei itse meinattu löytää neuvoista huolimatta. Brunssi kustansi 1700 rupiaa per lätty, eli hirvittävästi paikallisessa mittakaavassa. Pöydät notkuivat kaikkea erikoista ja hyvää syömistä. Juomat kuuluivat myös hintaan paitsi ehkä tuo vesi, jota ei sitten tullutkaan juoduksi. Aloitettiin isänpäivän kunniaksi sitten kuohuviinillä ja jatkettiin muilla juomilla. Mari tyypilliseen tapaan oli meistä järkevämpi ja minä persompi. Maanantai-aamun pikkuisen onton olon pistän kyllä noiden syötyjen ostereiden piikkiin, joita yhden toisen expatin kanssa nautittiin. Mistään muusta ei voinut olla kyse, koska myös hänellä oli pikkuisen ontto olo maanantaina. Mahtoivatko kokit siten kunnolla haistella noita limanuljaskoja, kun availivat niitä. Toisaalta kyseessä voi olla tietysti myös harjoituksen puute.
Joonaa yritettiin nukuttaa matkalla tuonne ja hän nukahtikin peräti 20 minuutiksi. Yritettiin siinä syödessä sitten saada poikaa nukkumaan, mutta kuka nyt täysinäisten tarjottimien ääressä haluaisi koisia. Mieli ei ollut tuollaisten torkkujen jälkeen Joonalla kaikkein aurinkoisin ja ravintola sai kuulla mitä mieltä poika oli keskeytyneistä päivätorkuistaan. Ilme kirkastui nopeasti, kun nenään eteen tuotiin kakkua, joka maistuikin kiitettävästi. Sitten alkoi poika jälleen hyrrättä ja tutkia ravintolaa. Ilmeistä on siis että tuollaiset pikkupojat käyvät kakulla ja jäätelöllä (ainakin näin isänpäivänä). Loppuajan Joona sitten kierteli, ei aivan kävelyvauhtia, ympäri ravintolaa ja hauskutti henkilökuntaa. Kotiin tultuamme isää väsytti tuo syöminen niin, että sohva kutsui. Sohvalta sitten Mari pyysi ystävällisesti illalla vääntämään ruhoni tuonne makuuhuoneeseen. Onneksi tuo päivä on vaan kerran vuodessa.
Juttelimme myös tuolla brunssilla riksan käytöstä, joka meillä on vielä kokematta. Eräs kollega sanoi, että hän baarista tullessaan maksaa riksakuskille 200 ylimääräistä, että hän saa itse ajaa kotiin. Siinä vaiheessa iltaa ei nimittäin ole aina niin selvää kumpi on paremmassa ajokunnossa. Tiedä sitten onko juttu pelkkää legendaa, mutta hyvältä se kuulosti ainakin siinä vaiheessa iltapäivää.
Suomenmatkaani tuossa valmistellessani huomattiin, että Marin täkäläisestä SIM:stä ei pysty soittamaan lainkaan ulkomaan puheluita. Ehkä en ole tilatessani tarkkana miehenä aktivoinut tuota, ettei Mari lörpöttelisi turhaan kalliita ulkomaanpuheluita. No, nyt jäin sitten kiinni ja palvelu piti saada aktiiviseksi. Korttihan on minun nimissä, joten ajattelin, että soitto asiakaspalveluun riittää, väärin. Esitin puhelimessa asiani ja minulle vastattiin, että palvelu avattaisiin, kunhan toimittaisin heille kopion tilinauhastani. Pitäähän sitä nyt varmistua, että asiakas on maksukykyinen, jos kerran alkaa soitella ties mihin. Ei auttanut mitään, sähköpostia vaan operaattorin suuntaan ja toiveena, että kate riittäisi. Viesti tuli takaisin, että tilipussi riittää (heh heh eivät tiedä, että Mari on tuo joka puhuu), mutta vielä pitäisi toimittaa passista kopio heille. Tämä tietysti on jo kertaalleen toimitettu, kun tuota yhteyttä on availtu ensimmäisen kerran. En sentään alkanut kysellä onko tullut hukattua jo kertaalleen toimittamani, vaan lupasin kilttinä poikana toimittaa sen pikimmiten. Katsotaan nyt aukeaako tuo rajojen ulkopuolinen maailma myös tuolle puhelimelle tulevaisuudessa.
Perinteisesti juhlaan kuuluu viisi peräkkäistä juhlapäivää, joista jokaisella on oma merkityksensä, mutta vapaata töistä meillä oli vain torstai. Jotenkin tuli tuosta juhlasta ostoshysterioineen mieleen meikäläinen joulu.
Isänpäivänä sitten Suomalaiset (ketkä olivat maisemissa) kokoontuivat brunssille Olive Beach nimiseen ravintolaan. Kukahan tuonkin paikan on alun perin löytänyt, kun ei itse meinattu löytää neuvoista huolimatta. Brunssi kustansi 1700 rupiaa per lätty, eli hirvittävästi paikallisessa mittakaavassa. Pöydät notkuivat kaikkea erikoista ja hyvää syömistä. Juomat kuuluivat myös hintaan paitsi ehkä tuo vesi, jota ei sitten tullutkaan juoduksi. Aloitettiin isänpäivän kunniaksi sitten kuohuviinillä ja jatkettiin muilla juomilla. Mari tyypilliseen tapaan oli meistä järkevämpi ja minä persompi. Maanantai-aamun pikkuisen onton olon pistän kyllä noiden syötyjen ostereiden piikkiin, joita yhden toisen expatin kanssa nautittiin. Mistään muusta ei voinut olla kyse, koska myös hänellä oli pikkuisen ontto olo maanantaina. Mahtoivatko kokit siten kunnolla haistella noita limanuljaskoja, kun availivat niitä. Toisaalta kyseessä voi olla tietysti myös harjoituksen puute.
Joonaa yritettiin nukuttaa matkalla tuonne ja hän nukahtikin peräti 20 minuutiksi. Yritettiin siinä syödessä sitten saada poikaa nukkumaan, mutta kuka nyt täysinäisten tarjottimien ääressä haluaisi koisia. Mieli ei ollut tuollaisten torkkujen jälkeen Joonalla kaikkein aurinkoisin ja ravintola sai kuulla mitä mieltä poika oli keskeytyneistä päivätorkuistaan. Ilme kirkastui nopeasti, kun nenään eteen tuotiin kakkua, joka maistuikin kiitettävästi. Sitten alkoi poika jälleen hyrrättä ja tutkia ravintolaa. Ilmeistä on siis että tuollaiset pikkupojat käyvät kakulla ja jäätelöllä (ainakin näin isänpäivänä). Loppuajan Joona sitten kierteli, ei aivan kävelyvauhtia, ympäri ravintolaa ja hauskutti henkilökuntaa. Kotiin tultuamme isää väsytti tuo syöminen niin, että sohva kutsui. Sohvalta sitten Mari pyysi ystävällisesti illalla vääntämään ruhoni tuonne makuuhuoneeseen. Onneksi tuo päivä on vaan kerran vuodessa.
Juttelimme myös tuolla brunssilla riksan käytöstä, joka meillä on vielä kokematta. Eräs kollega sanoi, että hän baarista tullessaan maksaa riksakuskille 200 ylimääräistä, että hän saa itse ajaa kotiin. Siinä vaiheessa iltaa ei nimittäin ole aina niin selvää kumpi on paremmassa ajokunnossa. Tiedä sitten onko juttu pelkkää legendaa, mutta hyvältä se kuulosti ainakin siinä vaiheessa iltapäivää.
Suomenmatkaani tuossa valmistellessani huomattiin, että Marin täkäläisestä SIM:stä ei pysty soittamaan lainkaan ulkomaan puheluita. Ehkä en ole tilatessani tarkkana miehenä aktivoinut tuota, ettei Mari lörpöttelisi turhaan kalliita ulkomaanpuheluita. No, nyt jäin sitten kiinni ja palvelu piti saada aktiiviseksi. Korttihan on minun nimissä, joten ajattelin, että soitto asiakaspalveluun riittää, väärin. Esitin puhelimessa asiani ja minulle vastattiin, että palvelu avattaisiin, kunhan toimittaisin heille kopion tilinauhastani. Pitäähän sitä nyt varmistua, että asiakas on maksukykyinen, jos kerran alkaa soitella ties mihin. Ei auttanut mitään, sähköpostia vaan operaattorin suuntaan ja toiveena, että kate riittäisi. Viesti tuli takaisin, että tilipussi riittää (heh heh eivät tiedä, että Mari on tuo joka puhuu), mutta vielä pitäisi toimittaa passista kopio heille. Tämä tietysti on jo kertaalleen toimitettu, kun tuota yhteyttä on availtu ensimmäisen kerran. En sentään alkanut kysellä onko tullut hukattua jo kertaalleen toimittamani, vaan lupasin kilttinä poikana toimittaa sen pikimmiten. Katsotaan nyt aukeaako tuo rajojen ulkopuolinen maailma myös tuolle puhelimelle tulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti