Bangarore Mirror uhrasi puolisivullista palstatilastaan perjantaina 16.11.07 poliisien Royal Enfield:lle. Nuoremmat konstaapelit ovat alkaneet vaatia uudemmanmallisia ja kevyempiä moottoripyöriä, kun nuo ovat heidän mielestään niin klohjoja ja painavia. Vanhemmat konstat taas surevat sen menettämistä, kun jopa sen moottorin ääni on ollut omiaan herättämään kunnioitusta ja jopa saanut rikolliset toisiin aatoksiin ennen kolttosiin ryhtymistä. Pitäileepä pitää silmät auki, jos noita vanhoja poliisi- ja militaaripyöriä huutokaupattaisiin jossakin, niin voisi vaikka harkita sellaisen hankkimista. Paikallinen Royal edustajakin kävi toimiston parkkipaikalla esittelemässä myytäviä tuotteitaan. Kahdesti hän ehti jo tehdä treffeiltä oharin, mutta kolmas kerta, kuten sanotaan, madon nappaa. Pääkohteena oli jo yhden expatin hankkima Bullet Machismo 500 malli kromattuine tankkeineen. Vaatimuksenmukaisuustodistus tuntui vaan olevan se kanittava asia. Kun sanoimme seitsemän kaupan olevan melko varman, jos sellainen paperi järjestyisi tehtaalta, alkoi rupiat vilistä kauppiaan silmissä, kuin aku ankassa konsanaan. Puotipuksu lupasi yrittävänsä kovin hankkia tuota todistusta ja me lupasimme kovin olla ostavinamme pyöriä. Katsotaan nyt sitten tuleeko tuollaista kotiintuomista. Asiaan vihkiintymättömille kerrottakoon, että 1909 Royal Enfield julkaisi ensimmäisen moottoripyöränsä. Ensimmäisen maailmansodan aikana yhtiö toimitti pyöriä Brittien armeijalle ja vuonna 1931 julkaistiin nelitahtinen yksisylinterinen pyörä joka ristittiin Bullet:ksi. 1949 Bullet julkaistiin Intiassa, kun Madras Motors voitti tarjouskilpailun armeijalle toimitettaviksi pyöriksi. Armeija vaati vuonna 1955, että busineksen teko jatkuisi Madras Motor:n kanssa vain, jos valmistus tapahtuisi paikallisesti. Tästä johtuen perustettiin Enfield India, joka jatkoi pyörien valmistusta. Vuonna 1993 Eicher group osti Enfield Indian ja muutti yhtiön nimen Royal Enfield Motors Limited:ksi.
Sunnuntaina olivat sitten kuljettajan tyttären nimenantojuhlat. Kutsun saimme jo viikko sitten tullessamme sieltä isänpäivän brunssilta. Kyselin asiantuntijoilta eli paikallisilta töissä miten tuohon pitäisi suhtautua. Osa oli sitä mieltä, että tässä haluttiin vaan kahisevaa. Toiset taas sanoivat kuskin haluavan lujittaa meidän työsuhdetta. Joka tapauksessa minun pitäisi mennä yksin ilman perhettä, jos menisin. Lahjaksi olisi hyvä antaa rahaa, mutta ei nollaan päättyvää summaa, eli seteli ja rupian kolikko esimerkiksi. Otan vielä joskus selvää näistä tavoista, vaan eipä taida meikäläisen sopimuksessa olla siihen tarpeeksi pituutta. Kuljettaja oli hommannut virkaveljensä kuljettamaan minua juhliinsa. Paikka oli vaan pikkuisen hakusessa ja tulimme paikalle yli puolisen tuntia myöhässä. Soitimme myös kuskille, joka neuvoi meidät perille viimemetreillä. Seremonia tapahtui luultavasti koulussa tyhjässä luokkahuoneessa. Kuljettajan perhe oli lattialla istumassa ja edessä oli ”alttari” kookoksineen ja muine tarvittavine tavaroineen. Paikallinen pappi luki loitsujaan, soitti kelloaan, poltti suitsukkeita ja teki kaikenmoista, josta en ole niin tietoinen mitä. En ollut todellakaan viimeinen paikalletulija ja kuljettaja suvereenisti siinä lattialla istuessaan papin vieressä puhui puhelimeen ja neuvoi ihmisiä paikalle. Tuntuu tuo puhelinkulttuuri olevan paljon höllempää täällä kuin kotona. Itse kannatan tuota kotoista mallia kyllä paremmin. Kokemuksena tapahtuma oli kyllä hieno, vaikka meikäläistä tuijotettiin, kuin sonni uutta veräjää. Lähtiessäni kuljettaja ja pari muuta sukuun kuuluvaa miestä saattoi minut autolle asti kiittäen osallistumisesta.
Sunnuntai-iltana tuli sitten ajankohtaiseksi lähtö kohti Suomea. Olimme jo aikaisemmin pohtineet, josko Joona ja Mari tulisivat myöskin mukaan. Mahdollisuutta vatvottiin puolin ja toisin, mutta loppujen lopuksi he päättivät jäädä Intiaan, joona on päässyt hyvään vauhtiin päiväkodissa sekä katse Suomen sääkarttaan näin marraskuussa antoivat potkua päätöksentekoon. Aika oudolta vaan tuntui, kun piti loppuperhe jättää Intiaan. Illalla sitten lentoyhtiö lähetti parikin viestiä kännykkään, että Banggalore-Mumbai lento olisi myöhässä. No ei ekstra-aika ole koskaan pahitteeksi tuolla lentokentällä. Sunnuntai-iltana on pari muutakin matkalla jonnekin. Koneeseen sitten jo päästyämme kuulutettiin lääkäriä, joku oli saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen. Sairastunut henkilö poistettiin sitten koneesta ja käsimatkatavarat piti sen jälkeen tunnistaa. Mietin, että kävivätköhän he penkomassa myös ruumassa tuon henkilön laukut pois. Epäilen kyllä, sillä aikaa ei tuohon turvallisuustarkastukseen tuhlattu liiemmälti. No matkaan päästiin. Lennon piti kestää puolitoistatuntia ja aloin hiukkasen ihmetellä kahden tunnin jälkeen mikä on oikein meno. Kapteeni parahiksi kuulutteli, että olimme myöhästyneet kiitotien päässä olevan reiän, johon meille oli varattu aika. Silloin olimme numero 40 jonotuslistalla ja jatkaisimme kiertelyä Mumbain ympärillä. Alas sitten vihdoin päästiin ja olimme vaan noin kolmisen tuntia alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Onneksi finski lähtisi vasta aamulla kohti Helsinkiä. Täällä Intiassa ruumaanmenevät matkalaukut pitää turvatarkistuttaa eli läpivalaisuttaa ennen chekkausta. Mumbain kentällä olitiin tarkempia kuin Bangaloren päässä. Laukkuni ollessa sen verran tyhjä lähtiessäni, olin pakannut sinne painoksi pari giniä ja laatikollisen Kingfisher-olutta, niitä kun ei muka suomesta saa. Turvamiehet käskivät minua avaamaan laukkuni läpivalaisun jälkeen. Ensin kysyttiin, montako pulloa minulla oli laukussa. Kaksi vastasin. Sen jälkeen pyydettiin ottamaan pois nuo oluet ja sanottiin, etten voisi kuljettaa niitä ruumaanmenevässä laukussa. Pari tölkkiä kyllä menisi, mutta koko keissi, ei käy. Kysyin mitä eroa on sitten muutamalla tölkillä verrattuna kahteenkymmeneenneljään. Tämän jälkeen minua pyydettiin ottamaan yksi pois muovien sisältä. Sitä tölkkiä ravisteltiin ja kun se ei ravistelusta vuotanut, niin tulivat päätökseen, että saisinkin viedä nuo matkatavaroissa. Kirjoittelen tätä odotellessani Mumbain kentällä, joten on arvoitus vielä tulevatko nuo oluset turvallisesti Suomeen.
Eipä loppuneet kommellukset turvamiesten kanssa vieläkään, täällä Helsinskin lentoasemalla tarttuivat meikkilaukussa olleeseen geeliin eli nyt on sitten vaan elämä edessä eikä tukka takana. Tämä Vantaan kenttä tuntuu lähes autiomaiselta näin maanantaina klo 15 tuon Intian elämän jälkeen. Yksi unohtunut asia tuli heti mieleen, kun tulin koneesta ulos nimittäin takki. En ole tottunut pitämään takkia moneen kuukauteen ja tällä ilmalla moinen olisi tarpeen. Onneksi ei täällä eikä Turkkusessa ole pitkiä ulkosiirtymiä. Vähän vielä pitää hullua jännityksessä, kun saan matkalaukun vasta Turussa. Miten lie tölkkien kanssa käynyt.
Sunnuntaina olivat sitten kuljettajan tyttären nimenantojuhlat. Kutsun saimme jo viikko sitten tullessamme sieltä isänpäivän brunssilta. Kyselin asiantuntijoilta eli paikallisilta töissä miten tuohon pitäisi suhtautua. Osa oli sitä mieltä, että tässä haluttiin vaan kahisevaa. Toiset taas sanoivat kuskin haluavan lujittaa meidän työsuhdetta. Joka tapauksessa minun pitäisi mennä yksin ilman perhettä, jos menisin. Lahjaksi olisi hyvä antaa rahaa, mutta ei nollaan päättyvää summaa, eli seteli ja rupian kolikko esimerkiksi. Otan vielä joskus selvää näistä tavoista, vaan eipä taida meikäläisen sopimuksessa olla siihen tarpeeksi pituutta. Kuljettaja oli hommannut virkaveljensä kuljettamaan minua juhliinsa. Paikka oli vaan pikkuisen hakusessa ja tulimme paikalle yli puolisen tuntia myöhässä. Soitimme myös kuskille, joka neuvoi meidät perille viimemetreillä. Seremonia tapahtui luultavasti koulussa tyhjässä luokkahuoneessa. Kuljettajan perhe oli lattialla istumassa ja edessä oli ”alttari” kookoksineen ja muine tarvittavine tavaroineen. Paikallinen pappi luki loitsujaan, soitti kelloaan, poltti suitsukkeita ja teki kaikenmoista, josta en ole niin tietoinen mitä. En ollut todellakaan viimeinen paikalletulija ja kuljettaja suvereenisti siinä lattialla istuessaan papin vieressä puhui puhelimeen ja neuvoi ihmisiä paikalle. Tuntuu tuo puhelinkulttuuri olevan paljon höllempää täällä kuin kotona. Itse kannatan tuota kotoista mallia kyllä paremmin. Kokemuksena tapahtuma oli kyllä hieno, vaikka meikäläistä tuijotettiin, kuin sonni uutta veräjää. Lähtiessäni kuljettaja ja pari muuta sukuun kuuluvaa miestä saattoi minut autolle asti kiittäen osallistumisesta.
Sunnuntai-iltana tuli sitten ajankohtaiseksi lähtö kohti Suomea. Olimme jo aikaisemmin pohtineet, josko Joona ja Mari tulisivat myöskin mukaan. Mahdollisuutta vatvottiin puolin ja toisin, mutta loppujen lopuksi he päättivät jäädä Intiaan, joona on päässyt hyvään vauhtiin päiväkodissa sekä katse Suomen sääkarttaan näin marraskuussa antoivat potkua päätöksentekoon. Aika oudolta vaan tuntui, kun piti loppuperhe jättää Intiaan. Illalla sitten lentoyhtiö lähetti parikin viestiä kännykkään, että Banggalore-Mumbai lento olisi myöhässä. No ei ekstra-aika ole koskaan pahitteeksi tuolla lentokentällä. Sunnuntai-iltana on pari muutakin matkalla jonnekin. Koneeseen sitten jo päästyämme kuulutettiin lääkäriä, joku oli saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen. Sairastunut henkilö poistettiin sitten koneesta ja käsimatkatavarat piti sen jälkeen tunnistaa. Mietin, että kävivätköhän he penkomassa myös ruumassa tuon henkilön laukut pois. Epäilen kyllä, sillä aikaa ei tuohon turvallisuustarkastukseen tuhlattu liiemmälti. No matkaan päästiin. Lennon piti kestää puolitoistatuntia ja aloin hiukkasen ihmetellä kahden tunnin jälkeen mikä on oikein meno. Kapteeni parahiksi kuulutteli, että olimme myöhästyneet kiitotien päässä olevan reiän, johon meille oli varattu aika. Silloin olimme numero 40 jonotuslistalla ja jatkaisimme kiertelyä Mumbain ympärillä. Alas sitten vihdoin päästiin ja olimme vaan noin kolmisen tuntia alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Onneksi finski lähtisi vasta aamulla kohti Helsinkiä. Täällä Intiassa ruumaanmenevät matkalaukut pitää turvatarkistuttaa eli läpivalaisuttaa ennen chekkausta. Mumbain kentällä olitiin tarkempia kuin Bangaloren päässä. Laukkuni ollessa sen verran tyhjä lähtiessäni, olin pakannut sinne painoksi pari giniä ja laatikollisen Kingfisher-olutta, niitä kun ei muka suomesta saa. Turvamiehet käskivät minua avaamaan laukkuni läpivalaisun jälkeen. Ensin kysyttiin, montako pulloa minulla oli laukussa. Kaksi vastasin. Sen jälkeen pyydettiin ottamaan pois nuo oluet ja sanottiin, etten voisi kuljettaa niitä ruumaanmenevässä laukussa. Pari tölkkiä kyllä menisi, mutta koko keissi, ei käy. Kysyin mitä eroa on sitten muutamalla tölkillä verrattuna kahteenkymmeneenneljään. Tämän jälkeen minua pyydettiin ottamaan yksi pois muovien sisältä. Sitä tölkkiä ravisteltiin ja kun se ei ravistelusta vuotanut, niin tulivat päätökseen, että saisinkin viedä nuo matkatavaroissa. Kirjoittelen tätä odotellessani Mumbain kentällä, joten on arvoitus vielä tulevatko nuo oluset turvallisesti Suomeen.
Eipä loppuneet kommellukset turvamiesten kanssa vieläkään, täällä Helsinskin lentoasemalla tarttuivat meikkilaukussa olleeseen geeliin eli nyt on sitten vaan elämä edessä eikä tukka takana. Tämä Vantaan kenttä tuntuu lähes autiomaiselta näin maanantaina klo 15 tuon Intian elämän jälkeen. Yksi unohtunut asia tuli heti mieleen, kun tulin koneesta ulos nimittäin takki. En ole tottunut pitämään takkia moneen kuukauteen ja tällä ilmalla moinen olisi tarpeen. Onneksi ei täällä eikä Turkkusessa ole pitkiä ulkosiirtymiä. Vähän vielä pitää hullua jännityksessä, kun saan matkalaukun vasta Turussa. Miten lie tölkkien kanssa käynyt.
2 kommenttia:
Kertoilehan sitten mihin hintaan Royal Enfield irtoaa sen todistuksen kanssa :)
ei taaida olla järkevää, joutuu uusinta katsastamaan
Lähetä kommentti